27 May 2018

Videopelit ovat kriisissä - 10 hajatelmaa

- Koska tässä pääsee pelaamaan?
- Kultaseni, tämä on paljon enemmän kuin peli!

AAA-pelit ovat jämähtäneet matkimaan elokuvia. Niistä on kadonnut videopelien identiteetti. Ennen välinanimaatiot, eli ns. cutscenet, olivat palkinto pelaajalle hyvästä pelisuorituksesta. Niitä näki esimerkiksi läpäistyjen tasojen tai pomotaisteluiden jälkeen. Nykyään ne ovat kuitenkin itsetarkoitus. Voisi sanoa, että pelintekijöillä on elokuvakompleksi.

***

Varsinkin länsimaisissa peleissä pelaamisen ja narraation suhde on nyrjähtänyt raiteiltaan. Ei ole enää puhtaita videopelejä, vaan 75% cutsceneja/narraatiota, jonka välissä tahkotaan puuduttavasti itseääntoistavaa pelintynkää. Sonyn yksinoikeuspelit ovat tästä pahin esimerkki. Ei enää riitä, että peli on peli, vaan sen pitää väkisin olla jotakin isompaa. Mutta kun ne eivät ole sitä isompaa, vaan loppupelissä pelkästään teennäisiä ja mahtipontisuuteensa (ja tosikkomaisuuteensa) tukehtuvia muotopuolia möhkäleitä.

***

Toinen nykypelien iso ongelma on siinä, että ne eivät pidättäydy yhdessä asiassa, vaan tunkevat liikaa elementtejä peruskonseptiinsa. Toimintapeli ei voi olla pelkästään toimintapeli, vaan siihen pitää ympätä mukaan avointa maailmaa, yhteistyöpeliä, hahmon kehitystä ja ehkä jopa rakentelua (puhumattakaan siitä ylitunkevasta narraatiosta). Pelit hajoavat joka suuntaan. Vielä kuudennella konsolisukupolvella pelit toteuttivat kukin sitä omaa juttuaan, eikä niihin edes kaivattu muuta.

***

Isot länsipelit ovat kaivaneet kuopan jalkojensa alla niin syväksi, että sieltä on vaikea enää palata puhtaaseen videopelaamiseen. Pitäisikö hankkia Nintendo Switch?

***

En juurikaan välitä Nintendon omista nimikkeistä. Super Mariot eivät ole koskaan kolahtaneet, ja ainoa Zelda, josta välitin, oli Ocarina of Time. Switchin suosion takana täytyy kuitenkin olla suhtautuminen videopelaamiseen ylpeydellä ja puhtaudella - ilman länsimaisten megayhtiöiden taipumusta suoltaa mahtipontisia mukaelokuvia.

***

"Onhan teille vaihtoehtoa huutaville jääräpäille indiepelit", huutaa God of Waria tahkova, markkinavoimien talutusnuorassa zombien lailla tallustava Niko-Petteri.

Totta, mutta nekin ovat alkaneet kärsiä samasta identiteettikriisistä kuin AAA-pelit. Kutsun sitä leikillisesti Owlboy-syndroomaksi samannimisen pelin mukaan. Indiepelien pienemmissäkin puitteissa yritetään tehdä liian usein niihin sopimatonta patetiaa, esimerkiksi  puhdas tasohyypely ei enää riitä, vaan siihen tungetaan raskassoutuista tarinaa.

Homma lähtee lapasesta tekijöiden sokaistuessa tekemiseensä, jolloin lopputulos ei ole tyydyttävä pelinä, kun itse pelikään ei tiedä, mitä se haluaa olla.

***
Sitten ovat ne yhden ihmisen väsäämät - tai yhteen ideaan perustuvat - indiepelit, jotka ovat niin karsittuja kaikesta, että sekään ei ole enää hauskaa.

***
Mitä tulee pelien tarinoihin, niiden ei tarvitse velloa poliittisissa trendeissä tai muissa ajan hapatuksissa.  Tarinat saavat olla tarinoita ilman, että niistä pitää väkisin tehdä/vetää vertauskuvia nykypäivän maailman menoon. Silloin tarinat ovat ajattomia ja toimivat koska tahansa.

***
Summa summarum: ennen rauta oli rajoittunutta, mutta pelintekijät eivät. Nykyään pelintekijät ovat rajoittuneita, mutta rauta ei.

***
Bonuksena resepti kympin peliksi (poimittu netistä, mutta melkein kuin omasta suusta):

1. Tunteisiin vetoava ja raskassoutuinen tarina, joka kerrotaan elokuvamaisin keinoin.
2. Tarpova rytmitys.
3. Naughty Dog -tyylinen pelimaailman suunnittelu ja visuaalinen toteutus.
4. Paljon putkimaista maastoa vaellettavaksi.

Onneksi olkoon! Jos sait neljä oikein, onnistuit tekemään arvostelijoihin vetoavan täyden kympin pelin.

21 December 2017

That was the year that was 2017

Verrattuna viime vuoteen, 2017 olikin sitten oikein hyvä pelivuosi, mikä näkyy planetöörien vuoden pelien määrässä eri kategorioissa. Mitään pelimaailmaa mullistavia innovaatioita ei tosin tullut, mutta muuten vain liuta hiton hyviä pelejä. Tuttuun tapaan listaltamme ei liiemmin löydy hajuttomia ja mauttomia AAA-puristeita, vaan niitä hyviä pelejä, joita suosittelemme kaikkien itseään kunnioittavien pelaajien kokeilevan.

Thimbleweed Park


best writing
best graphic adventure
best voice acting (English)
Game of the Year



Tiesimme kauan sitten, että Thimbleweed Park olisi maailman paras seikkailupeli. Tiedättekö, miksi se onnistuu siinä eikä ole vain yksi säälittävä retrotribuutti muiden joukossa? Koska peli yhdistää 30:n vuoden takaisen nerokkuuden moderniin media-ja genretietoisuuteen. Siinä tempussa voi onnistua vain parivaljakko, joka aikoinaan loi osoita-ja klikkaa -seikkailupelit. Ron Gilbert ja Gary Winnick, sekä heidän tukenaan ollut lahjakkaiden graafikoiden ja koodarien kollektiivi, ovat rehellisiä faneilleen ja peliosaamiselleen. Se kaikki näkyy Thimbleweed Parkissa. Se on itsetietoinen, hauska, kekseliäs, sanalla sanoen loistelias seikkailupeli, joka rakentaa sillan 80-luvun loppuun ja kulkee sitä pitkin riemusaatossa. Ne immeiset, jotka itkevät, että tällaisen pelin pitäisi olla mykkä, ovat vähän tyhmiä. Ääninäyttelijöiden suoritukset ovat täysin yhtenäisia hahmojan persoonallisuuden kanssa, ja puhaltavat Thimbleweed Parkin omituiseen väkeen sielua sanojen taakse.

NieR: Automata

best action
best voice acting (Japanese)
best art direction
best music


Kun vuosi sitten planetöörit pelasivat NieR: Automatan demoa, sukat pyörivät jalassa sen orgastisesta toiminnasta. Niin tuntuvaa, niin salamannopeaa! Olimme myyty ja löimme ennakkotilauksen vetämään. Pelin ilmestyttyä olimme vähän pettyneitä. Mahtava toiminta olikin naitettu melko tyypilliseen japsiropeiluun. Okei, sekin osapuoli toimii paremmin kuin hyvin, mutta NieR: Automata olisi kelvannut mainiosti puhtaana toimintapelinä. Väkisinpeluuta vaativat vaihtoehtoiset loput ovat nekin vähän pelaajan kiusaamista. Mielummin isompi peli ja enemmän toimintaa. NieR: Automataa ei sitten kannata pelata englanninkieleksi dubattuna. Kirkuvat ja huutavat näyttelijät muuttavat täysin hahmojen ja tilanteiden tunnelman, minkä japanilaiset ääninäyttelijät taas välittävät hillityllä intohimolla. Pelin musiikki ja taidesuunnittelu edustavat nekin nousevan maan auringon pikanttia, mutta vinoa tyylitajua.

Mass Effect: Andromeda

best RPG



Peli, jota kaikki rakastivat vihata, vaikka eivät olisi koskaan pelanneet sitä. Luettuamme koko nivaskan negatiivista arvostelua ja sen jälkeen pelattuamme parjattua Mass Effect: Andromedaa, oli päivänselvää, että media ei vaivautunut pelaamaan kovin pitkälle pelin kuvaamaa galaksimuuttoa. Okei, onhan tämä prameaan alkuperäiseen Mass Effect -trilogiaan verrattuna vähän kökkö TV-halpis, mutta juuri sihen pelin karisma pitkälti perustuukin. Kehutun trilogian sävyt ovat jälkikäteen peilattuina jopa vastenmielisen nihilistiä (niin paljon kuin mässyjä tässäkin blogissa on ylistetty). Andromedassa sen sijaan puhaltaa märkäkorvaisten pioneerien yhteishenki ja inhimmillisyys. Ei siis mitään pro human -hanketta, vaan tasa-arvoa ja ystävyyttä kaikkien kanssa. Juuri sitä, mitä oikea maailmamme näinä aikoina tarvitsisi.

The Legend of Heroes: Trails in the Sky the 3rd
The Legend of Heroes: Trails of Cold Steel
Zwei: The Ilvard Insurrection

tied - best JRPG



Nihon Falcomin japsiropet eivät pröystäile mammuttimaisilla tuotantokustannuksilla tai patsastevilla leffapätkillä. Sen sijaan ne keskittyvät olennaiseen; pelaamisen iloon ja sujuvuuteen. Ylimaallisista sfääreistä huolimatta tarinankerronta on maanläheistä ja siksi niin koukuttavaa ja rehellistä. Nihon Falcomin pelien hahmoihin ja tapahtumiin on helppo samaistua. XSEED on tehnyt ällistyttävää työtä tuodessaan näitä japsiropeklassikoita jopa vuosien takaa modernin PC-yleisön tietoisuuteen. Käännökset eivät ole sanasta sanaan tulkattuja vaan oivaltavasti luovia ja kekseliäitä. Yleensä planetöörit inhoavat englanninkielisiä dubbauksia, mutta Cold Steelin ja Zwein (kuvassa) tapauksessa (Trails in the Sky the 3rd ei ole puhuttu) ne ovat ilahduttavan laadukkaita ja persoonatietoisia.


Detention

best story



Poikkeuslain alle 60-luvun Taiwaniin sijoittuva Detention ei ole varsinaisesti kauhua, vaikka peli ammentaa elementtejä itä-aasialaisesta kummitustarustosta. Se ei myöskään ole pelkästään seikkailupeli, vaikka onkin hämäävästi sellaisen näköinen ja toimii pelityypin lainalaisuuksien puittessa hyvinkin näppärillä pulmilla. Oikeasti Detention on riipaiseva tarina rakkaudesta ja petoksesta, kuin suoraan aasialaisen draaman kirjoittamattomasta oppaasta. Tästähän voisi tehdä elokuvan ja ilmeisesti sellainen onkin jo suunnittella.

>observer_

best atmosphere



>observer_ lainaa siekailematta kyberpunkin puhkikuluttua kuvastoa. Aavemaisesti välkkyvät analogisten monitorien pinot, sateisten slummien sivukujat, tuulettimien suodattama likainen ilma ja laittomat, groteskit siirrännäisklinikat ovat kaikki ennen nähtyjä. Siksi peli toimiikin. >observer_ ei edes yritä esittää mitään uutta lajityyppiinsä vaan kuvittaa kyberpunkin juuri sellaisena, kuin sen miellämme. Peliä on markkinoitu kauhuna, mutta ennemminkin se on suljetun tilan trilleri. >observer_ olisi jo muutenkin kehujen arvoinen, mutta itsensä Rutger Hauerin suoritus kaiken kokeneena ja väsyneenä etsivänä tekee siitä modernin klassikon. Hauer on erottamaton osa pelin kiehtovaa kudoelmaa.

Tom Clancy's Ghost Recon: Wildlands

best shooter



Jostakin syystä Ghost Recon: Wildlands sai paljon kuraa niskaansa ns. kriititkoiden toimesta. Planetöörit nauttivat Bolivian upeasti mallinnetusta avoimesta maailmasta, ja soolopelissä AI-kumppanit eivät aiheuttaneet arvostelijoiden mainitsemaa hermoromahdusta. Ehkä ne ovat melko hyödyttömiä, mutta eivät ainakaan aiheuta tarpeettomia hälytyksia kriittisissä tilanteissa, toisin kuin kiusallaan häröilevät ihmispelaajat. Mikään ei ole tyydyttävämpää, kuin äänivaimemmentun konepistoolin napsahdus ja sitä seuraava veripilven pöllähdys kymmenien metrien päässä.


Tekken 7

best fighting game



Sehän on selvää, että Tekken 7:ssä on puutteita pelimuodoissa. Myös se on selvää, että pelimekaanikoiltaan, tappelufysiikaltaan ja pelattavuudeltaan Tekken 7 on täysin lyömätön lajityypissään. Mikään muu mätkintäpeli ei anna samanlaista luovuutta ja välitöntä responssia siihen, mitä teet ohjaimen varressa. Itse asiassa voit ajatella iskeväsi komboja sisään aavistuksen peliä nopeammin ja se tottelee sinua. Ei viivettä, vaan juuri oikein ajoitettu kontrollin ja toteutuksen välinen vuorovaikutus. Pisteet myös uusille hahmoille, jotka ovat luontevia lisäyksia vuosien varrella karaistuneeseen hahmokööriin. Lucky Chloe ja Kazumi olivat välittömästi planetöörien mieleen. PC-versio on uljas, konsoliversiot ihmeellisen sumeita ja suttuisia.

Hand of Fate 2

best strategy



Hand of Fate 2 on vähän kaikkea; roolipeli, toimintapeli, korttipeli, mutta ennen kaikkea se on strategiapeli. Taktikointi alkaa pakan rakentamisesta kulloistakin haastetta varten. Vaikka haasteissa on paljon satunnaisuutta ja nopanlukuja ei voi väärentää, hyvällä kädellä voi vaikuttaa pitkälti kohtaloonsa, niin arvaamaton kuin se saattaakin olla. Laadukkaat ja fiksusti pieninä annoksina tarjoiltavat toimintaosuudet kruunaavat kokonaisuuden. Täydellinen peli pimeiden iltojen viimeisille tunneille.

Okami HD

best remaster



Alkuperäinen Okami livahti aikoinaan silmien ohitse, mikä on sikälikin merkillistä, koska planetöörit keräävät PS2-pelejä ja arvostavat itä-aasialaista kulttuuria ja taidetta. Okamin ainutlaatuisen taiteellinen ja elävä toteutus on toki sen itsestäänselvin piirre, mutta ilkikurinen huumori kuvittaa värikkäästi susijumalattaren taivalta myyttisessä Japanissa. Uusi HD-versio näyttää pelin upeampana kuin koskaan, ehkä peräti sellaisena kuin se oli aikoinaan tarkoitettu.

2 November 2017

Sony OS haisee

Miksi kukaan ei nosta älämölöä siitä, kuinka Playstationin käyttöjärjestelmä on käytännössä kasa höyryävää paskaa? Suurimman osan ajasta mikään siinä ei toimi kunnolla. Pelihubit latautuvat harvoin, ja Twitch ja muut vastaavat sovellukset eivät useimmiten käynnisty.

Playstation store on oma lukunsa. Sinne pääseminen on lottoa, ja silloin harvoin, kun se suostuu avautumaan, selaaminen ja mahdolliset ostokset on tehtävä kiireellä, ennen kuin viritys lakkaa taas vastaamasta.

Sen harvinaisen kerran, kun olet onnistunut syöttämään virtuaalilompakkoon valuuttakortillisen mammonaa ja ehkä pääset tekemään ostoksia, niin virtuaalikassalla tulee viimeistään jumi. Klikkaat ostosten vahvistamista, odotat... ja odotat. Sitten palataan samaan ruutuun. Vahvistat uudelleen ja odotat... ja odotat. Mitään ei tapahdu.

Miten tällaisen käyttöliittymän annetaan olla? Jos Xbox Onen käyttis joskus sattuisi vähän yskähtämään, siitä ollaan heti vetämässä lööppejä pelimediassa. Samalla tällaisen täysin kelvottoman käyttiksen tekosyyn annetaan olla ilman, että Sony edes yrittäisi korjata asiaa, saati pelimedia antaisi ansaittua sapiskaa.

Kohtan vedän piuhat irti pleikkanelosesta ja käytän sitä paperipainona.

Toivottavasti saan kohta aihetta sivistyneempään postaukseen. Oli vain pakko vähän tuulettaa...

Kuvassa Sonyn käyttiksen kerneli.

English summary: The Playstation OS is a piece of crap. The worst offender is Playstation Store which hardly ever works. Why doesn't the gaming media speak aloud about this? Why doesn't Sony do anything about it? I know I'm not only one with this problem.

5 August 2017

Synkkä, synkempi, toivo

Mass Effect: Andromeda on sydämellinen ja toverillinen, Watch_Dogs 2 positiivinen ja värikäs ja Horizon: Zero Dawnissa ihmiset ovat puhtaita ja kauniita (siis hyvikset), Aloy pyyteettömän hyväsydäminen ja synnitön, ja maailma kaunis. Voisiko olla niin, että isojen pelien kyynisyys alkaa väistyä valoisempien arvojen tieltä?


Toki jokaisessa mainitussa pelissä on pimeä puolensa, mutta sankarit ja arvomaailma ovat niissä hyviä eivätkä protagonistit vello harmaan alueella tietämättä itsekään, mitä olisivat ja haluaisivat. Andromedan pahis Archon oli itseselitteisesti paha ilman mitään hyvää. Toisaalta sellainen pahis on tylsä, mutta se olisi ollut rasittavaa, jos Archon kauheine ajatuksineen olisi aiheuttanut pelaajalle moraalista krapulaa. Watch_Dogs 2:n Marcus ja kumppanit ovat ihania ihmisiä. Ehkä he ovat sopeutumattomia valtaapitävien yhteiskuntaan, mutta kavereiden hyvä huumori auttaa heitä selviytymään eikä tarinan pahiskaan halua ketään heistä hengiltä.


Olisiko tosiaan niin, että kyynisyys ja ahdistus jää enää itä-Eurooppalaisten, itsensä nurkkaan maalanneiden oikeistosynkistelijoiden helmasynniksi? Jokaista Withcer 3:n kaltaista matalaotsaista peliä kohden tarvitaan Horizon: Zero Dawnin kaltaisia elämyksiä, joissa sydän on paikallaan eikä sitä kaiveta rinnasta. Toki horisontissa siintää Cyberpunk 2099:ä ja uutta Metroa, mutta jotenkin tuntuu siltä - tai ainakin toivon niin - että niiden masentavat maailmat ovat jäämässä isossa kuvassa sivuosaan. Maailmassa, jossa elämme, tarvitaan nyt positiivisia ajatuksia, jotta olisi edes toivoa muuttaa sitä sen sijasta, että viihteessä koko ajan muistutetaan, kuinka mätä maailmamme oikesti on. Eikä kenellään ole silloin hauskaa.


English summary: Does the games like Mass Effect: Andromeda, Watch_Dogs 2 and Horizon: Zero Dawn pave a way for more positivie values in games? Despite of their necessary dark tones, all these games emphasize warmth of heart, camaraderie and hope above anything else. We really need those values in today's world.

//planeteer J

27 April 2017

Ryder character and face values

Yksi Mass Effect Andromedaan liittyvistä kosmisen nillityksen aiheista on se, että Ryder on "mielenkiinnoton, kökösti käsikirjoitettu nössö" verrattuna alkuperäisen trilogian Shepardiin. Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, mutta kuten usein kaikki muukin kritiikki Andromedan kohdalla, se on hyvin pitkälti liioiteltua.


Ryderin ei ole millään muotoa tarkoituskaan vastata Shepardia ja hyvä niin.

Shepard oli myyttinen, liki kaikkivoipainen hahmo jo ennen kuin ensimmäinen peli oli edes alkanutkaan. Piinkova äijä tai muija, sotasankari, jolle kenenkään ei kannata tulla ryppyilemään ilman vakavia seurauksia. Universumin pelastamisen taakka harteilla Shepard ei juuri tunteillut vaan kävi toimeen vastoinkäymisistä huolimatta. Edes kuolema ei pysäyttänyt häntä, sillä Cerberus rakensi Shepardin uudelleen kasasta hiiltynyttä biopaskaa. Vasta kolmannen osan alussa Shepardilla on havaittavissa heikkouksia, kun häntä jaa vaivaamaan evakuoitujen ihmisten kohtalo.


Ryder puolestaan on nuori ja kokematon. Hän joutuu yllättäen myyttisen isänsä saappaisiin pathfinderina ja vasta opettelee vastuun kantamista ja joukkojen johtamista. Usein hän yrittää keventää ilmapiiriä huumorilla, joka ei aina osu maaliinsa. Siitä on tarkoituskin välillä tulla kiusallinen olo. Sanoisimme sitä hyväksi käsikirjoittamiseksi. Ryder on kaikin puolin inhimmillisempi kuin Shepard ja siksi häneen on helpompi samaistua.


Tietenkin on pakko mainita, että kokemus on pitkälti riippuvainen siitä, kuinka hyvän Ryderin onnistuu pakertamaan naamageneraattorilla. Voimme vain puhua tyttö-Ryderin puolesta, kun sanomme, että kelvollisen naaman luonti ei ole kovin helppoa, etenkin kun luomiseen tarkoitetuista esinaamoista oikeastaan vain kaksi kelpaa pohjaksi (presetit 1 ja 5). Oma Ryderimme perustuu preset 1:een, tietenkin rutkasti muokattuna, ja mielestämme hän onnistui oikein näppärästi.


English summary: for those people complaing how Ryder is nothing like Shepard: she or he really is not supposed to be like Shepard! Ryder is a completely different person than the war-hardened, ass-kicking superhuman Shepard was. Ryder is insecure and only learning steps to be a pathfinder. Of course, ME:A experience is further enhanced if you manage to make a pleasing face for your Ryder.

3 April 2017

Greetings from a galaxy far, far away...


No niin, lupailimme palaavamme Mass Effect: Andromedaan, jahka peli on hankittu kadonneen planeetan kirjastoon. Vähän viilailua testihahmoon ja Nite Ryder (alla) oli valmis suuntaamaan kohti Andromedan galaksia.


Se, mitä viimeeksi sanoimme, pitää edelleen paikkansa. ME:A todellakin tuntuu enemmän TV-sarjalta kuin eeppiseltä tieteiselokuvalta. Mutta tämä TV-sarja onkin aika hyvä. Tosiasia on, että jopa BioWaren ykkösnyrkillä olisi ollut vaikeuksia vastata alkuperäisen trilogian vaatimaan teknistaiteelliseen tasoon, saati sitten "B-tiimillä". Siinäkin mielessä TV-sarja -analogia sopii kuvaamaan peliä ja mahdottomaan tehtäväänsä nähden BioWare Montreal on tehnyt yllättävän hyvää työtä.


Mass Effect: Andromedaa pitäisi ennen kaikkea käsitella omana teoksenaan. Trilogiaan kun ei mahdu neljättä osaa. Se ansaitsee paikkansa samassa viitekehyksessä itsenäisenä osana. Liiallinen vertailu kolmeen ensimmäiseen osaan on oikeastaan perin epäoleellista niille, joille ME:A on ensimmäinen Mass Effect -kokemus. Ja heitä on oletettavasti aika monta.


Kerrataanpa, mikä tuntuu hyvältä Andromedassa:

Hahmot ovat ilahduttavan ilmeikkäitä - toki voin puhua Ryderin suhteen vain naispuolisesta vastineesta, mieshahmoja planetöörit kun eivät roolipeleissään pelaa. Ryderin silmät vaihtavat kohdetta, ne siristyvät, aivoshokin iskiessä hän irvistää (söpösti, ainakin Nite Ryder), koko ilme valahtaa epätoivon iskiessä ja niin edelleen. Toki ilmeet näyttävät välillä hassuilta ja Myrskylinnut-nuken näköinen Cora on puunaamaisuudessaan oma lukunsa, mutta silti kasvojen animointi elävöittää kummasti dialogia ja tapahtumia, jos vertaa vaikka vahanaamaisiin uncanny valleyn asukkeihin Horizon: Zero Dawnsisa.


Ryderin liikkuvuus on ihan eri luokkaa kuin Shepardilla alkuperäisessä trilogiassa. Siinäs näette, käy se vertailu Andromedan eduksikin! Hyppiminen, syöksyminen, hyppysyöksy ja muu mobilisointi muistuttaa paikoin joka enemmän kolmannen persoonan toimintapeliä kuin yleensä kovin jäykkiä roolipelejä (paitsi Dragon's Dogmaa, joka on ikuisesti se kaikkein notkein). Miten onnistuu alkuperäiseen trilogiaan palaaminen (taaksepäin yhteensopivuuden merkeissä Xbox Onella), kun Andromedan liikkuminen on niin paljon vapauttavampaa? Täytyy kokeilla ja kerromme sitten.


Pelin rakenne muistuttaa ilahduttavasti Dragon Age: Inquisitionia, tuota BioWaren liki täydellistä tietokoneroolipeliä. Tiimi samoilee suurilla kartta-alueilla tutkimassa ja taistelemassa, ja väillä siirrytään eristettyihin tehtäväosuuksiin (ikään kuin instanssit morpeissa). Muutenkin yleistunnelma viestii lohikäärmeen ajasta, ja sen naittaminen tieteisfantasiaan on ollut hyvä ratkaisu. Ainakin parempi kuin matkia pahasti yliarvostetua, tylsää, tympeää ja itä-eurooppalaisen ankeaa Witcher 3:a, mikä taas olisi ollut pelimedian mieleen. Kirjoitettakoon aikakirjoihin, että tämä Witcher 3:n ennenkuulumattoman röyhkeä moittiminen ei ole tyhjästä tempaistu. Peli kuului kadonneen planeetan kirjastoon, mutta kun se ei enempää motivoinut, sen tuoma vaihtoarvo oli mielekkäämpi vaihtoehto kuin pelaaminen.


Mikä taas ei ole niin hyvää ME:A:ssa on se osa-alue, jota arvostelijat taas kiittivät haukuttuaan ensiksi kaiken muun pelissa, eli taistelu. Jäykkänä ja väkinäisenä se tuntuu pakolliselta pahalta, joka täytyy käydä läpi, jotta peli etenee. Ase ojossa liikkuminen ei olekaan enää sujuvaa ja vaikka melee-isku on tehokas, sen suuntaus on todella tönkköä. Miksi lähitaisteluhuitaisu ei voi olla kaarimainen? Nyt se on kömpelö tökkäisy suoraan kohti.

Xbox One -versio on teknisesti epätasainen. Välillä maalaillaan reaaliajassa huikeita välinäytöksiä, toisaalla taas tie piirtyy Nomadin pyörien edessä ja muutama hassu puska plumpsahtaa esiin tyhjästä maastoa koristamaan.

Se siitä tältä erää. Lisää kuulumisia Andromedasta myöhemmin.


English summary: Mass Effect: Andromeda really isn't that bad as all the reviews say. It should be treated as a stand-alone game and not always be compared to ME trilogy. In fact ME:A reminds more Dragon Age: Inquisition and that's a great thing. Thus exploration and questing is fun and exciting (so far). Combat on the other hand is clumsy. Also loving expressive characters, especially my own femRyder. To be continued...

25 March 2017

Mass Effect: Andromeda - pikaisesti

Jos joku on ennenkin eksynyt tälle kadonneelle planeetalle, niin hän on ehkä voinut saada sellaisen aavistuksen, että täällä ollaan aika kovia Mass Effect -trilogian faneja. Eikä hän todellakaan ole väärässä. Niinpä saagan uusimman osan tuloa on odotettu pelonsekaisin tuntein, kiitos vähemmän mairittelevien ennakkovideoiden, kehnojen arvostelujen sekä pelin aiheuttaman melkein ennen näkemättömän nettiraivon.

Aluksi seurasimme tätä netin rakkikoirien räksytystä huvittuneina, sitten kauhulla ja lopulta kävi jo sääliksi pelin tekijöitä. Oikeasti, ei kai Mass Effect: Andromeda niin huono voi olla? Tästä täytyy ottaa itse selvää. Onneksi kaverilla on EA: Access -palvelu, jossa peliä pääsee kokeilemaan kymmenen tunnin ajan.

Kun punatukkainen aasiatar Nine Rider oli syntynyt, kieltämättä aika rajoittuneen hahmoeditorin voimin, oli aika hypätä uuteen galaksiin. Sen pidemmittä puheitta, kun Ryder ensimmäisen tehtävän jälkeen perii Pathfinderin manttelin kannettavakseen, voikin jo sanoa muutaman sanasen.

Ei, Mass Effect: Andromeda ei todellakaan ole se kasa höyryävää ja asenteellista paskaa, jonka melkein kaikki sairaalloisen pakkomielteiset vihaajat antoivat ymmärtää sen olevan. Parhaiten peliä voisi toistaiseksi kuvailla seuraavalla analogialla: jos alkuperäiset mässyt olisivat isolla rahalla tehty, upea ja jännittävä tieteiselokuvatrilogia, niin ME: Andromeda on kuin sen niukalla budjetilla kyhätty spin off -sarja vaikkapa Netflixiin, jossa se jää yhteen kauteen. Toisin sanoen sillä on ihan oma halpiksen karismansa.

Palaamme asiaan tarkemmin, kun hankimme pelin omiin kokoelmiin jossakin vaiheessa. Kyllä, ihan oikein luitte. Ehdottomasti menee hankintalistalle!


Mikäli joku haluaa kopioida oheisen Nine Ryderin, niin tässä resepti:

Face: preset 1
Skin tone: 0.39
Brow: height 4.0, depth 16.00
Cheek: height 18.00, width 7.00, cheekbone width 17.00
Chin: height 13.00, depth 13.00, width 0.00, jaw width 2.00
Eyes: height 8.00, depth 7.00, width 10.00
Mouth: lip thickness 0.00, height 14.00, depth 13.00, width 3.00
Nose: height 8.00, depth 9.00, width 6.00, sixe 17.00

Hair style, color, make-up, tattoos ja scars sitten oman maun mukaan.

English summary: Is Mass Effect: Andromeda really as bad they say? Let's put it in this way: if original Mass Effect games would be a deep, exciting and big-budget science fiction movie trilogy, Andromeda is like a low-budget TV series version of it. It has its own charisma.

30 December 2016

That was the year that was 2016

Overwatch
Game of the Year
Best FPS
Best Multiplayer


Tänä vuonna ei ilmestynyt tarpeeksi hyviä yksinpelejä, että ne ansaitsisivat glooriaa vuoden pelinä. Niinpä ensimmäisen kerran The Lost Planetin historiassa moninpeli saa kyseisen kunnian. Overwatch on sellainen räiskintäpeli, että sitä pystyy pelaamaan, vaikka ei sietäisi CoDeja ja bäföjä (niin kuin allekirjoittaneet). Se ei niinkään vaadi yhden kusisen pikselin metsästämistä horisontista (köh, Battlefield 1, köh) vaan hyviä hoksottimia ja hahmon hallintaa. Hupia riittää joka kantilta katsottuna hullusta hahmogalleriasta täydelliseen pelattavuuteen. Taattuun Blizzard-tyyliin peli on totaalisen viimeistelty, mutta siitä huolimatta se ei ole muovinen ja persoonaton.

Oxenfree
Best narrative
Best story/script
Best voice acting


Oxenfreen luonnehtiminen pelkäksi kävelysimulaattoriksi olisi huutava vääryys. Se on nimittäin puhumissimulaattori. Runsas, valintoihin perustuva dialogi kuljettaa eteenpäin jännittävää ja pienimuotoista, vähän tieteisfiktionkin piirteitä saavaa kummitustarinaa. Käsikirjoitus ja dramaturgia sekä erinomainen ja luonteva ääninäytteleminen koko näyttelijäkööriltä on uskottavinta ja aidoimmalta kuulostavaa puhumisen mallintamista, jota peleissä on toistaiseksi kuultu. Oxenfreen nuoret hakevat sanoja, eivät muodosta täydellisiä lauseita ja puhuvat toistensa päälle. Uudelleenpeluuarvoa ropisee loppuratkaisun nyansseista ja joka pelikerralla kuulee paljon uutta dialogia, joka avaa uusia puolia hahmoista ja hylätyn sotilassaaren salaisuuksista.

Resident Evil 0 HD
Best remaster
Best Quotes: "I could shoot, you know."
"Hey Queenie, feast on this!"



Resident Evil 0 HD ei ole tässä luokassa niinkään remasteroinnin vuoksi, vaikka se erinomaista työtä onkin, vaan siksi, koska alkuperäinen peli on niin hyvä ja komea viidentoista vuoden jälkeenkin ilmestymisestään. Tai ehkä juuri siksi. Orgaaninen, upeisiin ja eläviin taustarenderointeihin sovitettu kokonaisuus, joka on sopivassa määrin jännitystä ja campia. Ja tietenkin Rebecca Chambers on ihku! Klassikkorepliikit tunnistaa siitä, että vaikka ne kuulisi lukemattomia kertoja, silti ne tuovat hymyn huulille yhä uudestaan. Näitä repliikkejä RE0:ssa on kiitettävästi. Resident Evil 0 jäikin sarjan parhaimmaksi peliksi. Nelosesta eteenpäin mentiin toimintalinjalle, joka ei tenhonnut enää samalla tavalla.


Xanadu Next
Best RPG


Johan pomppasi. Ai vuoden roolipeli on jokin 11 vuotta vanha aneemisen näköinen luolaseikkailu? Ehdottomasti niin. Joka iikkaa kosiskeleva, liian länsimaiseen makuun täsmähiottu Final Fantasy XV voi haistaa pitkät. Xanadu Nextiä on hauska pelata, kiitos erinomaisen ja simppelin pelattavuuden sekä itseselitteisen pelimekaniikan. Turhia kiemuroita ei ole muualla kuin syheröisimmissa luolissa, mutta niitäkin on ilo navigoida, koska tie kotiin löytyy aina ja kaikki tiet johtavat toisiinsa. Kun hahmo kehittyy, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata aiempiin luoliin koluamaan niiden viimeisetkin salaisuudet.

Diaries of a Spaceport Janitor
Best indie game


Tylsää toistoa vai elämäsimulaatio? Diaries of a Spaceport Janitor piirtää raadollisen ja surullisen kuvan duunarista, avaruusaseman siivoajasta. Pikkupetotyttö kärsii ailahtelevasta sukupuolesta ja ankean elämän oravanpyörästä. Syö, tee töitä ja mene nukkumaan. Sama kiertokulku kaikki yhdeksän päivää viikossa. Festivaalipäivä piristää hieman mieliä, kun kaduilla on paljon roskia poltettavaksi, kirjo erilaisia muukalaisia kiertää basaareja ja katumuusikot soittavat iloista musiikkia. Tällaisen indie-pelin pitääkin olla. Sellainen, jota ei voisi kuvitella kaupanhyllylle, mutta jossa on jotakin outoa imua.

Quantum Break
Award in audiovisual excellency


Vain Remedy osaa tehdä näin upealta näyttäviä ja kuulostavia pelejä. Samalla lailla kun Alan Wake oli edellisen sukupolven tunnelmallisimpia ja parhaimman näköisiä pelejä, Quantum Break on toteutukseltaan uuden sukupolven ehdoton kärkipeli. Siinä Naughty Dog ja kaikki muut tekniikoistaan tarpeettomasti kiitellyt pelinkehittäjät jäävät kauas taakse. Katsokaa nyt, mitä Remedy on tehnyt. Ei ihmishahmon mallintaminen uskottavasti näköjään olekaan niin vaikeaa, kuin se muille näyttää olevan. Paikoitellen pikseliversiot näyttelijöistä näyttävät erehdyttävästi videokuvalta, niin vakuuttavan näköistä Remedyn osaaminen on.

Pelinä Quantum Break nyt on vähän geneerinen suoja-ammuskelu, mutta niin on suurin osa muistakin (ja arvosteluissa kiitellymmistä) peleistä eikä se todellakaan ole lajityyppinsä huonommasta päästä. Päinvastoin. Elektroninen musiikki sähköistää tiivistä tunnelmaa entisestään ja luo täydellinen rytmiparin visuaaliselle puolelle. Myös näyttelijät ansaitsevat kiitoksensa, he ovat täysilla mukana eivätkä vain pokkaamassa ylimääräistä hilloa leipiensä päälle.


Mirror's Edge: Catalyst
Best soundtrack
Most underrated game


Mirror's Edge Catalystilla oli epäkiitollinen tehtävä. Alkuperäinen Mirror's Edge on niin kovan luokan kulttipeli, että sen jatko-osa olisi väkisinkin pettymys, ellei se tekisi suoranaisia ihmeitä. Eikä Catalyst tee ja onhan se vähän pettymys, mutta yhtä kaikki se on lisää sitä ihanaa liikkumisen vapautta, jonka Mirror's Edge esitteli maailmalle. Tarinasta ja tehtävistä viis, joskus se on vain ihan parhautta pelkästään juosta lasikaupungissa ilman mitään tavotteita, pelkästä liikkumisen (ja siksi myös pelattavuuden) ilosta. Mikään muu peli ei suo samaa liikunnallista ilmaisua ja jo se on syy arvostaa myös Mirror's Edge Catalystia. Ei siis todellakaan mikään pannukakku, jolle jokainen arvostelija antoi rivissä vitosta. Ja onhan tämä uudella tekniikalla muovattu Faith aika ihku. Musiikki jatkaa alkuperäisen linjoilla saman muusikon koskettimista ja syvältä sykkivä ääniraita siivittää Faithin viiletystä elähdyttävästi.

ReCore
Best new character
Most disappointing


Voi sitä pettymyksen määrää. Ensiksi esitellään mitä ihastuttavin pelihahmo. Kesakkoinen, pirteä-ääninen ja sisukas tyttönen Joule Adams. Pelikin on Joulen tavoin reipas ja näpsäkkä, hyvinkin retrohenkinen toimintahyppely. Voi auvoa! Tällaiseksi ReCoren kuvittelimmekin. Siinä sitä pelataan hymysuin, kunnes koittaa pelin viimeisen näytöksen aika. Pitkitettyä temppuhyppelyä ja loputonta energiaydinten grindaamista, että pääsee temppuhyppimään kaikki ne viisi kerrosta, jonka temppuhyppiminen käsittää (rautalankaa: sanan "temppuhyppiminen" toistaminen on tarkoituksellista asian korostamiseksi). Kun viimeinkin on tehnyt sen kaiken (itse asiassa niiden pallukoiden yletön grindaaminen on vielä ikävämpää), urakka palkitaan aivan surkealla ja lyhyellä animaatiolla. Tässäkö kiitos? Joule olisi ansainnut paremman pelin.

23 December 2016

The Technomancer, jöötiä vai jautaa?

Pelimedia ei ole reilu. Hyvät pisteet on järjestään varattu hypetetyille AAA-peleille, vaikka ne eivät niitä ansaitsikaan ja pienemmät julkaisut saavat automaattisesti huonot arvostelut, vaikka olisivat lajityypissään AAA-vastineitaan oikeasti parempia. Yksi tällaisista on ranskalaisen Spidersin tieteisrooliseikkailu The Technomancer. Metacritic-keskiarvo 60, kotimaisista muun muassa Pelaaja-lehdessä vitonen ja Konsoli.finissä kolme tähteä eli kutonen.

Vertauksen vuoksi pelimedian palvoma, kymmeniä palkintoja pokannut Witcher 3, Metacritic-keskiarvo 93, Pelaaja-lahdessä 9. Minulta Witcher 3 jäi kesken, sillä se oli mielestäni yksinkertaisesti keskieurooppalaisen keskinkertainen ja tylsä. The Techomancerin taas pelasin läpi. Kumpi on siis minun mielestäni parempi peli?

Lavastussuunnittelu on paikoitellen ehkä tutunomaista, mutta hienoa yhtä kaikki.

Tällä en nyt tarkoita, että suosin automaattisesti pienempiä julkaisuja isojen ohitse. Esimerkiksi Dragon Age: Inquisitionin olen pelannut läpi useamman kerran ja se oli mielestäni vuoden 2014 paras peli. Kyse ei siis ole pelien tuotantokustannusten koosta vaan lahjomattomasta laadusta. Pienempiä pelejä ei pelimediassa kuitenkaan koskaan tunnusteta laadukkaiksi isompien pelien kustannuksella. Aivan kuin se olisi jotenkin pois niiltä. Päinvastoin. Perusteettoman kurjat pisteet voi pahimmillaan kaataa pienen kehittäjän. "Ei me julkaista tätä teidän peliä, kun edellinen tuotoksenne sai vain kutosta."

Peliarvostelijoilla pitäisi olla vastuu ja selkärankaa tunnustaa tosiasiat. Ei se mainetta lokaa, jos joskus myöntäisi pienemmän budjetin ja huonommin markkinoidun pelin hyväksi. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää uskottavuudelle. En olekaan vuosiin uskonut isojen pelisivustojen tai lehtien peliarvosteluja ja niiden rehellisyyttä.

Zacharias Mancerin ulkonäköön ei ole paljon muuttujia, mutta kyllä kaverista silti tarpeeksi omanlaisensa saa.

Onko The Technomancer sitten oikeasti niin kurja peli? Ensinnäkin, mikä ihmeen The Technomancer? Never heard, sanoisivat useimmat. Kyseessä on ranskalaisen pelinkehittäjän Mars-sarjan toinen osa, toimintaroolipeli, joka sijoittuu hamaan tulevaisuuteen punaiselle planeetalle. Sarjan edellinen osa, Mars: War Logs, ilmestyi kolme vuotta sitten PC:lle, Xbox 360:lle ja PS3:lle. The Techomancerin niukassa markkinoinnissa Marsin sotapäiväkirjoja ei liiemmin mainittu, liekö sen saaman keskinkertaisen kriitikkovastaanoton vuoksi (niinpä niin), mutta pelit tapahtuvat samaan aikaan ja osa tapahtumista risteää keskenään.

Spiders on kieltämättä vähän hullu. Kengännauhabudjetilla he ovat lähteneet haastamaan toimintaroolipelien isoja nimiä julkaisemmalla The Technomancerin ihan fyysisestikin saatavana. Pelissä on varmaan vielä pienempi budjetti kuin edeltäjässään Mars: War Logsissa ja sitä seuranneessa fantasiaropessa Bound by Flamessa, sillä The Technomancerissa ei juuri ole näyttäviä animaatiojaksoja tai muita isojen pelien tunnusmerkkejä. Spidersilla ei olekaan mitään toivoa saavuttaa samaa miljoonayleisöä kuin BioWare tai Bethesda, ja heidän pelejään on helppo ilkkua juurikin pienen budjetin ja sen näkymisen vuoksi, mutta Spidersilla on faninsa. Minä olen yksi heistä.

Kaunis, viekas ja uskollinen. Nieshan valitsin oman Zachini kumppaniksi.

Steamissa voivotellaan paljon, millainen The technomancer olisikaan voinut olla isommalla budjetilla. Yksi asia on varma. Siinä ei olisi enää sitä samaa karua karismaa. Aloitetaan nyt sitten siitä, missä pieni budjetti tuntuu. Se näkyy tapahtumapaikkojen vähyydessä ja tapahtumien kierrättämisessä niiden välillä. Toinen silmiinpistävä huomio on niukka tarinankerronta, mikä on varmasti vieroittanut välinpitämättömiä AAA-voideltuja arvostelijoita.Tarinallisesti hyvinkin tärkeät tapahtumat putoilevat miltei huomaamattomasti puhuvien päiden papattaessa paikoitellen liian pitkää dialogia.

Mutta sitten riittääkin niitä asioita, mitkä The Technomancer tekee paremmin kuin monet nimekkäämmät lajityyppinsä edustajat ja joista nämä voisivat ottaa oppia. Taistelumekaniikka on selkeästi parasta, mitä toimintaroolipeleissä on nähty. Kolmen lähitaistelutyylin ja niitä täydentävän teknovelhouden välillä voi vaihtaa lennosta ja kunkin tyylin hyökkäykset sujahtelevat luontevasti. Oman pelityylinsä löytää taatusti kontrollien ja kykypuiden mukaan. Warrior ja rogue -kykypuiden väistävä kuperkeikka toimii ns. dodge cancelina, jolla voi keskeyttää ihan minkä tahansa tekemisensa. Paljon tutumpaa japanilaisista toimintapeleistä kuin roolipeleistä ja toimii kuin unelma.

Muutamia graafisia glitchejä peliin on unohtunut. Tämän nätin kauppiastytön hampaat liikahtelevat suussa kuin huonosti istuvat tekarit. Oudosti söpöä.

Pelin sankarin, teknovelho Zacharias Mancerin, sekä hänen taistelutovereidensa välinen synergia on toteutettu erinomaisesti. Vaikka varsinaisessa taisteluryhmässä voi kerrallaan olla mukana vain kaksi hahmoa, koko poppoo seuraa mukana reissuissa, jotka taittuvat mekaanikkotyttö Amelian ohjastamalla maasturilla. Heillä on aina sanottavaa kulloisestakin pääjuonen tehtävästä ennen sitä ja sen jälkeen maasturin lauteilla. Hahmoilla on myös toistuva osuutensa tarinan kaaressa eivätkä he tunnu irrallisilta tuttavuuksilta.

Ison budjetin viihdettä hakevat varmasti nauravat The Technomancerille, mutta ne, jotka arvostavat itse peliä ja pelillisiä oivalluksia eivätkä niinkään välitä kuorrututuksesta, saattavat löytää siitä mieluisaa pelattavaa tuntikymmenien ajaksi. Itselläni läpipeluuseen kului varmaan piirun verran päälle 70 tuntia, kun Xbox Onen raksuttamasta peliaikamittarista karsii pois pausessa idlatun ajan.

//Planeteer J

3 December 2016

Ääninäyttely ratkaisee sittenkin

Menimmepä sitten ostamaan pleikkanelosen, kun mustana perjantaina sattui olemaan ihan ookoo tarjous. Pitihän siihen jokin pelikin napata mukaan, epäonneksi näppeihin tarttui Uncharted 4, kun oli sekin hyvässä tarjouksessa. Kaverilla oli tullut aiemmin pelattua. Ei napannut silloin eikä nytkään. Olisi pitänyt valita paremmin.

Edellinen peli, jossa oli pakko vaihtaa englanninkielinen ääniraita pois (jos mukaan ei lasketa japanilaisia pelejä, joissa originaali ääniraita on aina must), oli venäläistä alkuperää oleva toimintaseikkailu Blades of Time. Englanninkielinen dubbaus teki päähahmo Ayumista surkean nyhverön, joten originaali venäjäraita päälle ja heti pelasi paremmin. Ayumista tuli leuhka bitch, niin kuin hahmon pitääkin olla.

Unchartedista tuli siis toinen länsimainen peli, jossa näin sitten kävi. Troy Bakerin suoritus Nathan Draken veljenä on niin kusipäisen omahyväinen, ettei sitä kerta kaikkiaan kestänyt kuunnella paria tasoa enempää. Alkuvalikosta korvaavaksi puhekieleksi valikoitui ranska, ja johan meno parani. Uusi kieli toi jopa vähän ranskalaisten veijarikomedioiden henkeä piristämään muuten niin totaalisen umpitylsää ja täysin pieleen rytmitettyä peliä, mutta siitä tuonnempana.


English summary: Troy Baker's performance as Nathan's brother Sam is so smug and self-satisfied we had to change the game's spoken language. French sounds nice and brings much needed spirit to otherwise so dull game.

27 November 2016

Kierrätys ei kannata

Far Cry Primal
Quantum Break
Dark Souls III
Uncharted IV
Overwatch
DOOM
Mirror's Edge Catalyst
Deus Ex Mankind Divided
Pro Evolution Soccer 17
NHL 17
NBA 2K17
Forza Horizon 3
FIFA 17
XCOM 2
Mafia III
WWE 2K17
Gears of War 4
Battlefield 1
Titanfall 2
The Elder Scrolls V: Skyrim Special Edition
Call of Duty: Infinite Warfare
Dishonored 2
Watch Dogs 2
Final Fantasy XV

Katsokaapa hetken oheista listaa. Siinä on lueteltu jotakuinkin kaikki tänä vuonna ilmestyneet "megapelit" konsoleille ilmestymisjärjestyksessään (mukana ei ole pelkästään PC:lle tai Nintendo 3DS:lle/Wii U:lle ilmestyneitä nimikkeitä).

Aivan. Lukuun ottamatta Quantum Breakia ja Overwatchia, kaikki ovat jatko-osia ja jatko-osien jatko-osien jatko-osia, osa jo ties kuinka monennessa pelissään. Ei liene vähättelyä sanoa, että pelialaa vaivaa totaalinen ideatyhjiö. Kenenkään on oikeastaan turha valittaa tästä, koska pelitalot pukkaavat ulos tasan tarkkaan sitä, mitä tyhmä kansa ostaa.

Vai ostaako enää? Listassa lihavoidut pelit ovat ilmestyneet pelkästään lokakuun alusta. Loppuvuoden pelimyynti onkin ollut pahasti likilaskuista. Ihmekös tuo, kun hittipelit putkahtelevat kauppojen hyllyille viikon välein toisistaan. Ei jokaisella pelaajalla ole varaa ostaa edes puolta tusinaa 70-120 euroa maksavista peleistä. Myynnit eivät kerrykään yhdelle pelille, vaan ne jakautuvat muiden hittien kesken. Väännetään pikkuisen rautalankaa; peli A voisi potentiaalisesti myydä miljoona kappaletta, mutta koska pelit B, C, D ja E ilmestyvät liki samaan aikaan ja niille jokaiselle on ostajia, myynnit jakautuvat ja pelit kukin myyvätkin vain 200 000 kappaletta ja näin jäävät liioitelluista myyntitavotteistaan.

Esimerkiksi Call of Duty: Infinite Warfare, Dishonored 2, Watch Dogs 2 ja jopa Titanfall 2, jonka edeltäjä ei ollut aikoinaan edes mikään menestys, ovat jääneet myynneissä rutkasti sarjojensa edellisistä osista.

Eivätkö päheät robotit ja niiden pilotit enää myykään? Pitäisiköhän keksiä jotakin uutta?

Voimme vain toivoa, että pelitalot ottaisivat oppia peliensä loppuvuoden surkeasta myynnistä ja löysäisivät megahittiensä julkaisutahtia. Siinä väljyydessä uskaltaisi kai vähän odottaa jotakin uutta, riskinottoakin. Juuri niitä innovaatioita ja uusia näkökulmia, joita väljähtänyt peliala tarvitsisi.

Nääh. Tuskinpa näin tapahtuu ja listan voi kierrättää ensi vuonna samaan aikaan samojen nimikkeiden jatko-osilla.

English summary: There's no innovation in most of this year's hit games. It's all just sequels after sequels. The release dates for these hits are too close together so the sales are divided. Thus a single AAA-game can't meet its unrealistic sales expectations. Hopefully the lackluster sales this fall give room to some new ideas and aspects the game industry gone stale desperately needs. We doubt it but there's still hope. 

//planeteers J & P

10 November 2016

Call of Duty: Battlefield of Gears of Andromeda of Titanfall


Katsokaa oheista kuvaa. Mistä pelistä se on? Onko se Titanfall 2:sta? Call of Duty: Infinite Warfaresta? Gears of War 4:stä? Vai jostakin muusta loppuvuoden hittipelistä? Ei, vaan se on joskus ensi vuonna julkaistavasta Mass Effect: Andromedasta. Pointti on siinä, että se näyttää samalta kuin mikä tahansa nykypeli. Ei enää mitään tyyliä tai omaleimaisuutta.

Mass Effect 2 ja 3 tulivat juuri taaksepäinyhteensopiviksi Xbox Onelle, joten koko trilogia on nyt koettavissa uudelleen. Katselinpa juuri näitä pelejä ja ajattelin, kuinka hiton hienoja ne yhä ovat. Vaikka Mass Effect 2 on omasta mielestäni trilogian teknis-taiteellinen huippu, niin Mass Effect oli jotain aivan poikkeuksellista ilmestyessään lopuvuodesta 2007. Koko sen tuotantosuunnittelu on niin elokuvamaista enkä tarkoita jotakin nykypelien kaltaista loputonta välinäytösvirtaa. Lavastus, valaistus, puvustus, koko ilmiasu noudattelee elokuvien lakeja. Välinäytökset eivät nekään ole pelkkää passiivista katsomista kuten vaikkapa Uncharted-sarjassa (etenkin 4:ssä, jossa välinäytöksiä riittää kahdeksan tunnin edestä) vaan niihin osallistutaan roolipelaamalla Shepardia.

Mass Effect 3 yritti visuaalisesti jo liikaa pilkkomalla pelialueita pienemmäksi, jotta niihin saatiin sovitettua "näyttävämpää" grafiikkaa. Kun pelasin kolmosta sen ilmestyttyä, tuli sellainen tunne kuin elokuvasarjan pääkuvaaja olisi vaihdettu astetta tylsempään, minkä johdosta pelin ilme ei puhutellut enää samalla tavalla. Mutta ei sekään ole mitään verrattuna Mass Effect: Andromedaan, josta hiljattain julkaistut kuvat näyttävät kovin tutuilta. Siis kuin mistä tahansa nykyisestä ison budjetin kyberräiskinnästä. Jos jokin leimaa nykyisen konsolisukupolven pelejä, niin se, että ne kaikki näyttävät aivan samalta.

English summary: Mass Effect: Andromeda looks like Titanfall 2, Call of Duty: Infinite Warfare or any other hit game of today. Gone is the distinctive cinematic looks of the original Mass Effect trilogy in favor of current gen window dressing.

//Planeteer P

13 October 2016

Lara 20vee

Olen ollut Tomb Raider -fani 20 vuotta. Aina siitä saakka, kun pelin arvostelukappale möllötti postiboksissani erään suomalaisen mikrolehden toimituksessa. Toki tiesin pelistä aikaisemminkin ja suunnittelin sen ostamista alkuperäiselle julkaisualustalleen Sega Saturnille, minkä teinkin pari viikkoa myöhemmin. PC-versio oli vakuuttanut minut. No, tuo nyt oli aika pahasti vähätelty.

Muistan ajan, kun Lara oli sekä seksisymboli että vahva naishahmo.

Lyhyestä virsi kaunis eli lyhennettäköön Tomb Raider -pelihistoriani. Jokaista sarjan osaa olen pelannut ja pidin alkuperäisen kehitttäjän Core Designin peleistä osa osalta vähemmän. Ne alkoivat toistaa itseään, kunnes eväät olivat täysin elähtäneet, mikä kulminoitui PS2:n kammottavaan Angel of Darknessiin.

En tykännyt ajatuksesta, että iljettävät Gex-pelit kehittänyt Crystal Dynamics otti sarjan omakseen. Onneksi olin väärässä ja Legendin myötä Lara oli taas hengissä. Anniversary oli sekin ihan kiva, mutta Underworld jo väljähti. Tekniikka ja ajat olivat ajaneet pelisarjan ja Laran ohitse.

Crystal Dynamics elvytti Laran toistamiseen 2013. Paljon ehti tapahtua sitten ensimmäisten previkoiden, jotka kertoivat avoimen maailman selviytymisseikkailusta. Sitä ei saatu, mutta vimmainen, räkäinen ja raivokas Tomb Raider, melkein kuin Turkan Seitsemän veljestä. Siinä onkin edellisen konsolisukupolven suosikkipelini, jonka olen pelannut läpi eri alustoilla yhteensä liki kymmenen kertaa.

Ilmestyskirja Nyt! -hetki Laran vimmaisessa uudessa tulemisessa.

Rise of the Tomb Raider on yksi syy, miksi valitsin next gen -konsolikseni Xbox Onen PS4:n sijasta. Olihan peli Microsoftin oma vuoden yksinoikeudella. Ehkä vähän petyin, kun tärisevän käsivaralla kuvatun Laran oppivuoden jatkeeksi saatiinkin viimeisen päälle sliipattu seikkailu. Vähän kuin pienen budjetin yllätyshittileffa saisi 150 miljoonan budjetin jatko-osan, jossa mikään ei saa mennä vikaan.

Ei mikään oikeastaan mennytkään vikaan ja jo ensimmäinen läpipeluukerralla oli pakko vääntää 100%:n suoritus. Saman toistin pelin Xbox 360 -versiolla, jonka sain kaverilta joululahjaksi. Nyt molemmilla versioilla on kesken uudet läpipeluukerrat. Enkä voi pelata vähempää kuin 100% taaskaan. On se nuohoaminen kivaa, kun pelistä nauttii.

Maalämpölaakso on komea. Niin on pelikin.

No, tulipa sittenkin jaariteltua, kun alunperin oli tarkoitus vain kertoa Laran 20-vuotistaiteilijaljuhlan antimista. Square Enix on jo hyvän tovin rummuttanut Rise of the Tomb Raider: 20 Years Celebrationia, aivan kuin se olisi PS4-yksinoikeus. Anteeksi vain, mutta kokonaisuus on saatavilla sellaisenaan myös Xbox Onelle ja PC:lle. Pelimedian puolueellisuus on ottanut pattiin ennenkin, mutta Sonyn lauluja laulat, kun Sonyn leipiä syöt.

Eli katsotaanpa nyt tämä 20-vuotisjuhlapaketti, joka on saatavissa myös erikseen kympin pläjäyksenä. Croftin sukukartanoon sijoittuvassa Blood Linesissa komea Xbox One -peli onkin yhtäkkiä keskinkertaisine grafiikkoineen ja hävettävän yksinkertaisine pulmineen kuin köpöinen indie walking simulator, joita pleikkanelosen pelikirjasto on väärällään. Tekninen vaatimattomuus johtuu totta kai siitä, että Blood Lines tukee PS4:llä sen uutta VR-lelua. Peruspleikkarin vääntö kun ei riitä kovinkaan kummoisiin virtuaalivisioihin. Ja siitä sitten pitää muidenkin kärsiä.

Lara ja sen isä.

Myös Bloodlinesin dokumenttien ja reliikkien myötä kuoriutuva Laran vanhempien tarina on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Ääninäytteleminen on harmillisen kiusallista. Molemmissa uusissa Tomb Raidereissa Laran omakseen ottanut Camilla Luddington söpertää repliikkinsä kuin olisi vetänyt kourallisen rauhoittavia ennen äänityskoppiin menemistä.

Lara's Nightmare onkin jo loukkaus koko pelisarjaa kohtaan. Kurjaa piirteettömien ja ärsyttävästi mokeltavien epäkuolleiden lahtaamista Blood Linesin halvoissa kulisseissa. Osiossa ei ole mitään tolkun määrää. Ei, tekosyyksi ei kelpaa unien epäjohdonmukaisuus.

Pistää vihaksi, kun ajatteleekin, mitä kaikkea vuosijuhlan kunniaksi olisi voitu tehdä. Esimerkiksi uusia otatuksia Laran ja koko sarjan klassisista hetkistä. Mutta ei, kun pitää tehdä Sonyn ehdoilla kusista roskaa, jotta saadaan VR-vermeelle lisää hupipelattavaa. Sony ei ole kunniottanut sarjan perintöä lainkaan (vaikka pleikkarille sen varastikin viidennellä sukupolvella) vaan näki pelkän halvan rahastuksen raon. Kiitokset myös rikostovereille Nixxesille (toteutus) ja Square Enixille (julkaisu) näistä mahtavista 20-vuotiskarkeloista!

Haluan rahani takaisin, kiitos.

English summary: Rise of the Tomb Raider 20 years Celebration DLC sucks. Blood Lines and Lara's Nightmare are like bad PS4 indie games. Don't buy.

//Planeteer J

Suomeksi

Taitaa olla parasta muuttaa tämä vaatimaton peliblogi kaksikieliseksi. Kun tässä on tullut pelattua pelejä yli 30 vuotta, niin kirjoitettavaa on enemmän kuin paljon. Nyt kun aletaan iskeä tarinaa myös kotimaisella, niin eiköhän kynnys kirjoittaa sitä mitä mieleen tulee madallu.

A short notice to our English readers (are there any?). From now on this blog will also feature texts written in our native Finnish in addition to English entries.

Tämäkin on suomalainen mestariteos!

//Planeteers

13 July 2016

Is it really this boring in Boston?

I finally purchased Fallout 4 as I happened to find it from a bargain bin in a super market. I have had my doubts about it as every Bethesda RPG I have played have been so dire I haven't finished them, no matter how great they otherwise are.

I loved Fallout: New Vegas though, having completed it two times on different platforms. But it's not developed by Bethesda themselves but Obsidian Entertainment which practically is former Black Isle Studios, the creators of Fallout franchise. New Vegas brims their trademark black humor with absurd and crazy characters and situations. And lots of variety how to deal with the quests.

I have only played some hours of Fallout 4 but so far I haven't seen any humor, crazy characters, silly situations or variety in completing your tasks. I hope I'm proven wrong further along the way. I'll be back about the game later.

Meanwhile, meet Hannah, my character. I'm not using any mods as I want to have my achievements during my first playthrough.

After a quick tinkering of her features, Hannah was ready to step out.
Love the dirty black suit. It becomes her! Too bad the suit doesn't offer much in the way of protection.
10mm ammo is sparse so far. Too bad, I quite like this pistol more than any beam weapons.
I think Hannah won't join Brotherhood of Steel. They clash with her ideals.