3 April 2017

Greetings from a galaxy far, far away...


No niin, lupailimme palaavamme Mass Effect: Andromedaan, jahka peli on hankittu kadonneen planeetan kirjastoon. Vähän viilailua testihahmoon ja Nite Ryder (alla) oli valmis suuntaamaan kohti Andromedan galaksia.


Se, mitä viimeeksi sanoimme, pitää edelleen paikkansa. ME:A todellakin tuntuu enemmän TV-sarjalta kuin eeppiseltä tieteiselokuvalta. Mutta tämä TV-sarja onkin aika hyvä. Tosiasia on, että jopa BioWaren ykkösnyrkillä olisi ollut vaikeuksia vastata alkuperäisen trilogian vaatimaan teknistaiteelliseen tasoon, saati sitten "B-tiimillä". Siinäkin mielessä TV-sarja -analogia sopii kuvaamaan peliä ja mahdottomaan tehtäväänsä nähden BioWare Montreal on tehnyt yllättävän hyvää työtä.


Mass Effect: Andromedaa pitäisi ennen kaikkea käsitella omana teoksenaan. Trilogiaan kun ei mahdu neljättä osaa. Se ansaitsee paikkansa samassa viitekehyksessä itsenäisenä osana. Liiallinen vertailu kolmeen ensimmäiseen osaan on oikeastaan perin epäoleellista niille, joille ME:A on ensimmäinen Mass Effect -kokemus. Ja heitä on oletettavasti aika monta.


Kerrataanpa, mikä tuntuu hyvältä Andromedassa:

Hahmot ovat ilahduttavan ilmeikkäitä - toki voin puhua Ryderin suhteen vain naispuolisesta vastineesta, mieshahmoja planetöörit kun eivät roolipeleissään pelaa. Ryderin silmät vaihtavat kohdetta, ne siristyvät, aivoshokin iskiessä hän irvistää (söpösti, ainakin Nite Ryder), koko ilme valahtaa epätoivon iskiessä ja niin edelleen. Toki ilmeet näyttävät välillä hassuilta ja Myrskylinnut-nuken näköinen Cora on puunaamaisuudessaan oma lukunsa, mutta silti kasvojen animointi elävöittää kummasti dialogia ja tapahtumia, jos vertaa vaikka vahanaamaisiin uncanny valleyn asukkeihin Horizon: Zero Dawnsisa.


Ryderin liikkuvuus on ihan eri luokkaa kuin Shepardilla alkuperäisessä trilogiassa. Siinäs näette, käy se vertailu Andromedan eduksikin! Hyppiminen, syöksyminen, hyppysyöksy ja muu mobilisointi muistuttaa paikoin joka enemmän kolmannen persoonan toimintapeliä kuin yleensä kovin jäykkiä roolipelejä (paitsi Dragon's Dogmaa, joka on ikuisesti se kaikkein notkein). Miten onnistuu alkuperäiseen trilogiaan palaaminen (taaksepäin yhteensopivuuden merkeissä Xbox Onella), kun Andromedan liikkuminen on niin paljon vapauttavampaa? Täytyy kokeilla ja kerromme sitten.


Pelin rakenne muistuttaa ilahduttavasti Dragon Age: Inquisitionia, tuota BioWaren liki täydellistä tietokoneroolipeliä. Tiimi samoilee suurilla kartta-alueilla tutkimassa ja taistelemassa, ja väillä siirrytään eristettyihin tehtäväosuuksiin (ikään kuin instanssit morpeissa). Muutenkin yleistunnelma viestii lohikäärmeen ajasta, ja sen naittaminen tieteisfantasiaan on ollut hyvä ratkaisu. Ainakin parempi kuin matkia pahasti yliarvostetua, tylsää, tympeää ja itä-eurooppalaisen ankeaa Witcher 3:a, mikä taas olisi ollut pelimedian mieleen. Kirjoitettakoon aikakirjoihin, että tämä Witcher 3:n ennenkuulumattoman röyhkeä moittiminen ei ole tyhjästä tempaistu. Peli kuului kadonneen planeetan kirjastoon, mutta kun se ei enempää motivoinut, sen tuoma vaihtoarvo oli mielekkäämpi vaihtoehto kuin pelaaminen.


Mikä taas ei ole niin hyvää ME:A:ssa on se osa-alue, jota arvostelijat taas kiittivät haukuttuaan ensiksi kaiken muun pelissa, eli taistelu. Jäykkänä ja väkinäisenä se tuntuu pakolliselta pahalta, joka täytyy käydä läpi, jotta peli etenee. Ase ojossa liikkuminen ei olekaan enää sujuvaa ja vaikka melee-isku on tehokas, sen suuntaus on todella tönkköä. Miksi lähitaisteluhuitaisu ei voi olla kaarimainen? Nyt se on kömpelö tökkäisy suoraan kohti.

Xbox One -versio on teknisesti epätasainen. Välillä maalaillaan reaaliajassa huikeita välinäytöksiä, toisaalla taas tie piirtyy Nomadin pyörien edessä ja muutama hassu puska plumpsahtaa esiin tyhjästä maastoa koristamaan.

Se siitä tältä erää. Lisää kuulumisia Andromedasta myöhemmin.


English summary: Mass Effect: Andromeda really isn't that bad as all the reviews say. It should be treated as a stand-alone game and not always be compared to ME trilogy. In fact ME:A reminds more Dragon Age: Inquisition and that's a great thing. Thus exploration and questing is fun and exciting (so far). Combat on the other hand is clumsy. Also loving expressive characters, especially my own femRyder. To be continued...

25 March 2017

Mass Effect: Andromeda - pikaisesti

Jos joku on ennenkin eksynyt tälle kadonneelle planeetalle, niin hän on ehkä voinut saada sellaisen aavistuksen, että täällä ollaan aika kovia Mass Effect -trilogian faneja. Eikä hän todellakaan ole väärässä. Niinpä saagan uusimman osan tuloa on odotettu pelonsekaisin tuntein, kiitos vähemmän mairittelevien ennakkovideoiden, kehnojen arvostelujen sekä pelin aiheuttaman melkein ennen näkemättömän nettiraivon.

Aluksi seurasimme tätä netin rakkikoirien räksytystä huvittuneina, sitten kauhulla ja lopulta kävi jo sääliksi pelin tekijöitä. Oikeasti, ei kai Mass Effect: Andromeda niin huono voi olla? Tästä täytyy ottaa itse selvää. Onneksi kaverilla on EA: Access -palvelu, jossa peliä pääsee kokeilemaan kymmenen tunnin ajan.

Kun punatukkainen aasiatar Nine Rider oli syntynyt, kieltämättä aika rajoittuneen hahmoeditorin voimin, oli aika hypätä uuteen galaksiin. Sen pidemmittä puheitta, kun Ryder ensimmäisen tehtävän jälkeen perii Pathfinderin manttelin kannettavakseen, voikin jo sanoa muutaman sanasen.

Ei, Mass Effect: Andromeda ei todellakaan ole se kasa höyryävää ja asenteellista paskaa, jonka melkein kaikki sairaalloisen pakkomielteiset vihaajat antoivat ymmärtää sen olevan. Parhaiten peliä voisi toistaiseksi kuvailla seuraavalla analogialla: jos alkuperäiset mässyt olisivat isolla rahalla tehty, upea ja jännittävä tieteiselokuvatrilogia, niin ME: Andromeda on kuin sen niukalla budjetilla kyhätty spin off -sarja vaikkapa Netflixiin, jossa se jää yhteen kauteen. Toisin sanoen sillä on ihan oma halpiksen karismansa.

Palaamme asiaan tarkemmin, kun hankimme pelin omiin kokoelmiin jossakin vaiheessa. Kyllä, ihan oikein luitte. Ehdottomasti menee hankintalistalle!


Mikäli joku haluaa kopioida oheisen Nine Ryderin, niin tässä resepti:

Face: preset 1
Skin tone: 0.39
Brow: height 4.0, depth 16.00
Cheek: height 18.00, width 7.00, cheekbone width 17.00
Chin: height 13.00, depth 13.00, width 0.00, jaw width 2.00
Eyes: height 8.00, depth 7.00, width 10.00
Mouth: lip thickness 0.00, height 14.00, depth 13.00, width 3.00
Nose: height 8.00, depth 9.00, width 6.00, sixe 17.00

Hair style, color, make-up, tattoos ja scars sitten oman maun mukaan.

English summary: Is Mass Effect: Andromeda really as bad they say? Let's put it in this way: if original Mass Effect games would be a deep, exciting and big-budget science fiction movie trilogy, Andromeda is like a low-budget TV series version of it. It has its own charisma.

30 December 2016

That was the year that was 2016

Overwatch
Game of the Year
Best FPS
Best Multiplayer


Tänä vuonna ei ilmestynyt tarpeeksi hyviä yksinpelejä, että ne ansaitsisivat glooriaa vuoden pelinä. Niinpä ensimmäisen kerran The Lost Planetin historiassa moninpeli saa kyseisen kunnian. Overwatch on sellainen räiskintäpeli, että sitä pystyy pelaamaan, vaikka ei sietäisi CoDeja ja bäföjä (niin kuin allekirjoittaneet). Se ei niinkään vaadi yhden kusisen pikselin metsästämistä horisontista (köh, Battlefield 1, köh) vaan hyviä hoksottimia ja hahmon hallintaa. Hupia riittää joka kantilta katsottuna hullusta hahmogalleriasta täydelliseen pelattavuuteen. Taattuun Blizzard-tyyliin peli on totaalisen viimeistelty, mutta siitä huolimatta se ei ole muovinen ja persoonaton.

Oxenfree
Best narrative
Best story/script
Best voice acting


Oxenfreen luonnehtiminen pelkäksi kävelysimulaattoriksi olisi huutava vääryys. Se on nimittäin puhumissimulaattori. Runsas, valintoihin perustuva dialogi kuljettaa eteenpäin jännittävää ja pienimuotoista, vähän tieteisfiktionkin piirteitä saavaa kummitustarinaa. Käsikirjoitus ja dramaturgia sekä erinomainen ja luonteva ääninäytteleminen koko näyttelijäkööriltä on uskottavinta ja aidoimmalta kuulostavaa puhumisen mallintamista, jota peleissä on toistaiseksi kuultu. Oxenfreen nuoret hakevat sanoja, eivät muodosta täydellisiä lauseita ja puhuvat toistensa päälle. Uudelleenpeluuarvoa ropisee loppuratkaisun nyansseista ja joka pelikerralla kuulee paljon uutta dialogia, joka avaa uusia puolia hahmoista ja hylätyn sotilassaaren salaisuuksista.

Resident Evil 0 HD
Best remaster
Best Quotes: "I could shoot, you know."
"Hey Queenie, feast on this!"



Resident Evil 0 HD ei ole tässä luokassa niinkään remasteroinnin vuoksi, vaikka se erinomaista työtä onkin, vaan siksi, koska alkuperäinen peli on niin hyvä ja komea viidentoista vuoden jälkeenkin ilmestymisestään. Tai ehkä juuri siksi. Orgaaninen, upeisiin ja eläviin taustarenderointeihin sovitettu kokonaisuus, joka on sopivassa määrin jännitystä ja campia. Ja tietenkin Rebecca Chambers on ihku! Klassikkorepliikit tunnistaa siitä, että vaikka ne kuulisi lukemattomia kertoja, silti ne tuovat hymyn huulille yhä uudestaan. Näitä repliikkejä RE0:ssa on kiitettävästi. Resident Evil 0 jäikin sarjan parhaimmaksi peliksi. Nelosesta eteenpäin mentiin toimintalinjalle, joka ei tenhonnut enää samalla tavalla.


Xanadu Next
Best RPG


Johan pomppasi. Ai vuoden roolipeli on jokin 11 vuotta vanha aneemisen näköinen luolaseikkailu? Ehdottomasti niin. Joka iikkaa kosiskeleva, liian länsimaiseen makuun täsmähiottu Final Fantasy XV voi haistaa pitkät. Xanadu Nextiä on hauska pelata, kiitos erinomaisen ja simppelin pelattavuuden sekä itseselitteisen pelimekaniikan. Turhia kiemuroita ei ole muualla kuin syheröisimmissa luolissa, mutta niitäkin on ilo navigoida, koska tie kotiin löytyy aina ja kaikki tiet johtavat toisiinsa. Kun hahmo kehittyy, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata aiempiin luoliin koluamaan niiden viimeisetkin salaisuudet.

Diaries of a Spaceport Janitor
Best indie game


Tylsää toistoa vai elämäsimulaatio? Diaries of a Spaceport Janitor piirtää raadollisen ja surullisen kuvan duunarista, avaruusaseman siivoajasta. Pikkupetotyttö kärsii ailahtelevasta sukupuolesta ja ankean elämän oravanpyörästä. Syö, tee töitä ja mene nukkumaan. Sama kiertokulku kaikki yhdeksän päivää viikossa. Festivaalipäivä piristää hieman mieliä, kun kaduilla on paljon roskia poltettavaksi, kirjo erilaisia muukalaisia kiertää basaareja ja katumuusikot soittavat iloista musiikkia. Tällaisen indie-pelin pitääkin olla. Sellainen, jota ei voisi kuvitella kaupanhyllylle, mutta jossa on jotakin outoa imua.

Quantum Break
Award in audiovisual excellency


Vain Remedy osaa tehdä näin upealta näyttäviä ja kuulostavia pelejä. Samalla lailla kun Alan Wake oli edellisen sukupolven tunnelmallisimpia ja parhaimman näköisiä pelejä, Quantum Break on toteutukseltaan uuden sukupolven ehdoton kärkipeli. Siinä Naughty Dog ja kaikki muut tekniikoistaan tarpeettomasti kiitellyt pelinkehittäjät jäävät kauas taakse. Katsokaa nyt, mitä Remedy on tehnyt. Ei ihmishahmon mallintaminen uskottavasti näköjään olekaan niin vaikeaa, kuin se muille näyttää olevan. Paikoitellen pikseliversiot näyttelijöistä näyttävät erehdyttävästi videokuvalta, niin vakuuttavan näköistä Remedyn osaaminen on.

Pelinä Quantum Break nyt on vähän geneerinen suoja-ammuskelu, mutta niin on suurin osa muistakin (ja arvosteluissa kiitellymmistä) peleistä eikä se todellakaan ole lajityyppinsä huonommasta päästä. Päinvastoin. Elektroninen musiikki sähköistää tiivistä tunnelmaa entisestään ja luo täydellinen rytmiparin visuaaliselle puolelle. Myös näyttelijät ansaitsevat kiitoksensa, he ovat täysilla mukana eivätkä vain pokkaamassa ylimääräistä hilloa leipiensä päälle.


Mirror's Edge: Catalyst
Best soundtrack
Most underrated game


Mirror's Edge Catalystilla oli epäkiitollinen tehtävä. Alkuperäinen Mirror's Edge on niin kovan luokan kulttipeli, että sen jatko-osa olisi väkisinkin pettymys, ellei se tekisi suoranaisia ihmeitä. Eikä Catalyst tee ja onhan se vähän pettymys, mutta yhtä kaikki se on lisää sitä ihanaa liikkumisen vapautta, jonka Mirror's Edge esitteli maailmalle. Tarinasta ja tehtävistä viis, joskus se on vain ihan parhautta pelkästään juosta lasikaupungissa ilman mitään tavotteita, pelkästä liikkumisen (ja siksi myös pelattavuuden) ilosta. Mikään muu peli ei suo samaa liikunnallista ilmaisua ja jo se on syy arvostaa myös Mirror's Edge Catalystia. Ei siis todellakaan mikään pannukakku, jolle jokainen arvostelija antoi rivissä vitosta. Ja onhan tämä uudella tekniikalla muovattu Faith aika ihku. Musiikki jatkaa alkuperäisen linjoilla saman muusikon koskettimista ja syvältä sykkivä ääniraita siivittää Faithin viiletystä elähdyttävästi.

ReCore
Best new character
Most disappointing


Voi sitä pettymyksen määrää. Ensiksi esitellään mitä ihastuttavin pelihahmo. Kesakkoinen, pirteä-ääninen ja sisukas tyttönen Joule Adams. Pelikin on Joulen tavoin reipas ja näpsäkkä, hyvinkin retrohenkinen toimintahyppely. Voi auvoa! Tällaiseksi ReCoren kuvittelimmekin. Siinä sitä pelataan hymysuin, kunnes koittaa pelin viimeisen näytöksen aika. Pitkitettyä temppuhyppelyä ja loputonta energiaydinten grindaamista, että pääsee temppuhyppimään kaikki ne viisi kerrosta, jonka temppuhyppiminen käsittää (rautalankaa: sanan "temppuhyppiminen" toistaminen on tarkoituksellista asian korostamiseksi). Kun viimeinkin on tehnyt sen kaiken (itse asiassa niiden pallukoiden yletön grindaaminen on vielä ikävämpää), urakka palkitaan aivan surkealla ja lyhyellä animaatiolla. Tässäkö kiitos? Joule olisi ansainnut paremman pelin.

23 December 2016

The Technomancer, jöötiä vai jautaa?

Pelimedia ei ole reilu. Hyvät pisteet on järjestään varattu hypetetyille AAA-peleille, vaikka ne eivät niitä ansaitsikaan ja pienemmät julkaisut saavat automaattisesti huonot arvostelut, vaikka olisivat lajityypissään AAA-vastineitaan oikeasti parempia. Yksi tällaisista on ranskalaisen Spidersin tieteisrooliseikkailu The Technomancer. Metacritic-keskiarvo 60, kotimaisista muun muassa Pelaaja-lehdessä vitonen ja Konsoli.finissä kolme tähteä eli kutonen.

Vertauksen vuoksi pelimedian palvoma, kymmeniä palkintoja pokannut Witcher 3, Metacritic-keskiarvo 93, Pelaaja-lahdessä 9. Minulta Witcher 3 jäi kesken, sillä se oli mielestäni yksinkertaisesti keskieurooppalaisen keskinkertainen ja tylsä. The Techomancerin taas pelasin läpi. Kumpi on siis minun mielestäni parempi peli?

Lavastussuunnittelu on paikoitellen ehkä tutunomaista, mutta hienoa yhtä kaikki.

Tällä en nyt tarkoita, että suosin automaattisesti pienempiä julkaisuja isojen ohitse. Esimerkiksi Dragon Age: Inquisitionin olen pelannut läpi useamman kerran ja se oli mielestäni vuoden 2014 paras peli. Kyse ei siis ole pelien tuotantokustannusten koosta vaan lahjomattomasta laadusta. Pienempiä pelejä ei pelimediassa kuitenkaan koskaan tunnusteta laadukkaiksi isompien pelien kustannuksella. Aivan kuin se olisi jotenkin pois niiltä. Päinvastoin. Perusteettoman kurjat pisteet voi pahimmillaan kaataa pienen kehittäjän. "Ei me julkaista tätä teidän peliä, kun edellinen tuotoksenne sai vain kutosta."

Peliarvostelijoilla pitäisi olla vastuu ja selkärankaa tunnustaa tosiasiat. Ei se mainetta lokaa, jos joskus myöntäisi pienemmän budjetin ja huonommin markkinoidun pelin hyväksi. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää uskottavuudelle. En olekaan vuosiin uskonut isojen pelisivustojen tai lehtien peliarvosteluja ja niiden rehellisyyttä.

Zacharias Mancerin ulkonäköön ei ole paljon muuttujia, mutta kyllä kaverista silti tarpeeksi omanlaisensa saa.

Onko The Technomancer sitten oikeasti niin kurja peli? Ensinnäkin, mikä ihmeen The Technomancer? Never heard, sanoisivat useimmat. Kyseessä on ranskalaisen pelinkehittäjän Mars-sarjan toinen osa, toimintaroolipeli, joka sijoittuu hamaan tulevaisuuteen punaiselle planeetalle. Sarjan edellinen osa, Mars: War Logs, ilmestyi kolme vuotta sitten PC:lle, Xbox 360:lle ja PS3:lle. The Techomancerin niukassa markkinoinnissa Marsin sotapäiväkirjoja ei liiemmin mainittu, liekö sen saaman keskinkertaisen kriitikkovastaanoton vuoksi (niinpä niin), mutta pelit tapahtuvat samaan aikaan ja osa tapahtumista risteää keskenään.

Spiders on kieltämättä vähän hullu. Kengännauhabudjetilla he ovat lähteneet haastamaan toimintaroolipelien isoja nimiä julkaisemmalla The Technomancerin ihan fyysisestikin saatavana. Pelissä on varmaan vielä pienempi budjetti kuin edeltäjässään Mars: War Logsissa ja sitä seuranneessa fantasiaropessa Bound by Flamessa, sillä The Technomancerissa ei juuri ole näyttäviä animaatiojaksoja tai muita isojen pelien tunnusmerkkejä. Spidersilla ei olekaan mitään toivoa saavuttaa samaa miljoonayleisöä kuin BioWare tai Bethesda, ja heidän pelejään on helppo ilkkua juurikin pienen budjetin ja sen näkymisen vuoksi, mutta Spidersilla on faninsa. Minä olen yksi heistä.

Kaunis, viekas ja uskollinen. Nieshan valitsin oman Zachini kumppaniksi.

Steamissa voivotellaan paljon, millainen The technomancer olisikaan voinut olla isommalla budjetilla. Yksi asia on varma. Siinä ei olisi enää sitä samaa karua karismaa. Aloitetaan nyt sitten siitä, missä pieni budjetti tuntuu. Se näkyy tapahtumapaikkojen vähyydessä ja tapahtumien kierrättämisessä niiden välillä. Toinen silmiinpistävä huomio on niukka tarinankerronta, mikä on varmasti vieroittanut välinpitämättömiä AAA-voideltuja arvostelijoita.Tarinallisesti hyvinkin tärkeät tapahtumat putoilevat miltei huomaamattomasti puhuvien päiden papattaessa paikoitellen liian pitkää dialogia.

Mutta sitten riittääkin niitä asioita, mitkä The Technomancer tekee paremmin kuin monet nimekkäämmät lajityyppinsä edustajat ja joista nämä voisivat ottaa oppia. Taistelumekaniikka on selkeästi parasta, mitä toimintaroolipeleissä on nähty. Kolmen lähitaistelutyylin ja niitä täydentävän teknovelhouden välillä voi vaihtaa lennosta ja kunkin tyylin hyökkäykset sujahtelevat luontevasti. Oman pelityylinsä löytää taatusti kontrollien ja kykypuiden mukaan. Warrior ja rogue -kykypuiden väistävä kuperkeikka toimii ns. dodge cancelina, jolla voi keskeyttää ihan minkä tahansa tekemisensa. Paljon tutumpaa japanilaisista toimintapeleistä kuin roolipeleistä ja toimii kuin unelma.

Muutamia graafisia glitchejä peliin on unohtunut. Tämän nätin kauppiastytön hampaat liikahtelevat suussa kuin huonosti istuvat tekarit. Oudosti söpöä.

Pelin sankarin, teknovelho Zacharias Mancerin, sekä hänen taistelutovereidensa välinen synergia on toteutettu erinomaisesti. Vaikka varsinaisessa taisteluryhmässä voi kerrallaan olla mukana vain kaksi hahmoa, koko poppoo seuraa mukana reissuissa, jotka taittuvat mekaanikkotyttö Amelian ohjastamalla maasturilla. Heillä on aina sanottavaa kulloisestakin pääjuonen tehtävästä ennen sitä ja sen jälkeen maasturin lauteilla. Hahmoilla on myös toistuva osuutensa tarinan kaaressa eivätkä he tunnu irrallisilta tuttavuuksilta.

Ison budjetin viihdettä hakevat varmasti nauravat The Technomancerille, mutta ne, jotka arvostavat itse peliä ja pelillisiä oivalluksia eivätkä niinkään välitä kuorrututuksesta, saattavat löytää siitä mieluisaa pelattavaa tuntikymmenien ajaksi. Itselläni läpipeluuseen kului varmaan piirun verran päälle 70 tuntia, kun Xbox Onen raksuttamasta peliaikamittarista karsii pois pausessa idlatun ajan.

//Planeteer J

3 December 2016

Ääninäyttely ratkaisee sittenkin

Menimmepä sitten ostamaan pleikkanelosen, kun mustana perjantaina sattui olemaan ihan ookoo tarjous. Pitihän siihen jokin pelikin napata mukaan, epäonneksi näppeihin tarttui Uncharted 4, kun oli sekin hyvässä tarjouksessa. Kaverilla oli tullut aiemmin pelattua. Ei napannut silloin eikä nytkään. Olisi pitänyt valita paremmin.

Edellinen peli, jossa oli pakko vaihtaa englanninkielinen ääniraita pois (jos mukaan ei lasketa japanilaisia pelejä, joissa originaali ääniraita on aina must), oli venäläistä alkuperää oleva toimintaseikkailu Blades of Time. Englanninkielinen dubbaus teki päähahmo Ayumista surkean nyhverön, joten originaali venäjäraita päälle ja heti pelasi paremmin. Ayumista tuli leuhka bitch, niin kuin hahmon pitääkin olla.

Unchartedista tuli siis toinen länsimainen peli, jossa näin sitten kävi. Troy Bakerin suoritus Nathan Draken veljenä on niin kusipäisen omahyväinen, ettei sitä kerta kaikkiaan kestänyt kuunnella paria tasoa enempää. Alkuvalikosta korvaavaksi puhekieleksi valikoitui ranska, ja johan meno parani. Uusi kieli toi jopa vähän ranskalaisten veijarikomedioiden henkeä piristämään muuten niin totaalisen umpitylsää ja täysin pieleen rytmitettyä peliä, mutta siitä tuonnempana.


English summary: Troy Baker's performance as Nathan's brother Sam is so smug and self-satisfied we had to change the game's spoken language. French sounds nice and brings much needed spirit to otherwise so dull game.

27 November 2016

Kierrätys ei kannata

Far Cry Primal
Quantum Break
Dark Souls III
Uncharted IV
Overwatch
DOOM
Mirror's Edge Catalyst
Deus Ex Mankind Divided
Pro Evolution Soccer 17
NHL 17
NBA 2K17
Forza Horizon 3
FIFA 17
XCOM 2
Mafia III
WWE 2K17
Gears of War 4
Battlefield 1
Titanfall 2
The Elder Scrolls V: Skyrim Special Edition
Call of Duty: Infinite Warfare
Dishonored 2
Watch Dogs 2
Final Fantasy XV

Katsokaapa hetken oheista listaa. Siinä on lueteltu jotakuinkin kaikki tänä vuonna ilmestyneet "megapelit" konsoleille ilmestymisjärjestyksessään (mukana ei ole pelkästään PC:lle tai Nintendo 3DS:lle/Wii U:lle ilmestyneitä nimikkeitä).

Aivan. Lukuun ottamatta Quantum Breakia ja Overwatchia, kaikki ovat jatko-osia ja jatko-osien jatko-osien jatko-osia, osa jo ties kuinka monennessa pelissään. Ei liene vähättelyä sanoa, että pelialaa vaivaa totaalinen ideatyhjiö. Kenenkään on oikeastaan turha valittaa tästä, koska pelitalot pukkaavat ulos tasan tarkkaan sitä, mitä tyhmä kansa ostaa.

Vai ostaako enää? Listassa lihavoidut pelit ovat ilmestyneet pelkästään lokakuun alusta. Loppuvuoden pelimyynti onkin ollut pahasti likilaskuista. Ihmekös tuo, kun hittipelit putkahtelevat kauppojen hyllyille viikon välein toisistaan. Ei jokaisella pelaajalla ole varaa ostaa edes puolta tusinaa 70-120 euroa maksavista peleistä. Myynnit eivät kerrykään yhdelle pelille, vaan ne jakautuvat muiden hittien kesken. Väännetään pikkuisen rautalankaa; peli A voisi potentiaalisesti myydä miljoona kappaletta, mutta koska pelit B, C, D ja E ilmestyvät liki samaan aikaan ja niille jokaiselle on ostajia, myynnit jakautuvat ja pelit kukin myyvätkin vain 200 000 kappaletta ja näin jäävät liioitelluista myyntitavotteistaan.

Esimerkiksi Call of Duty: Infinite Warfare, Dishonored 2, Watch Dogs 2 ja jopa Titanfall 2, jonka edeltäjä ei ollut aikoinaan edes mikään menestys, ovat jääneet myynneissä rutkasti sarjojensa edellisistä osista.

Eivätkö päheät robotit ja niiden pilotit enää myykään? Pitäisiköhän keksiä jotakin uutta?

Voimme vain toivoa, että pelitalot ottaisivat oppia peliensä loppuvuoden surkeasta myynnistä ja löysäisivät megahittiensä julkaisutahtia. Siinä väljyydessä uskaltaisi kai vähän odottaa jotakin uutta, riskinottoakin. Juuri niitä innovaatioita ja uusia näkökulmia, joita väljähtänyt peliala tarvitsisi.

Nääh. Tuskinpa näin tapahtuu ja listan voi kierrättää ensi vuonna samaan aikaan samojen nimikkeiden jatko-osilla.

English summary: There's no innovation in most of this year's hit games. It's all just sequels after sequels. The release dates for these hits are too close together so the sales are divided. Thus a single AAA-game can't meet its unrealistic sales expectations. Hopefully the lackluster sales this fall give room to some new ideas and aspects the game industry gone stale desperately needs. We doubt it but there's still hope. 

//planeteers J & P

10 November 2016

Call of Duty: Battlefield of Gears of Andromeda of Titanfall


Katsokaa oheista kuvaa. Mistä pelistä se on? Onko se Titanfall 2:sta? Call of Duty: Infinite Warfaresta? Gears of War 4:stä? Vai jostakin muusta loppuvuoden hittipelistä? Ei, vaan se on joskus ensi vuonna julkaistavasta Mass Effect: Andromedasta. Pointti on siinä, että se näyttää samalta kuin mikä tahansa nykypeli. Ei enää mitään tyyliä tai omaleimaisuutta.

Mass Effect 2 ja 3 tulivat juuri taaksepäinyhteensopiviksi Xbox Onelle, joten koko trilogia on nyt koettavissa uudelleen. Katselinpa juuri näitä pelejä ja ajattelin, kuinka hiton hienoja ne yhä ovat. Vaikka Mass Effect 2 on omasta mielestäni trilogian teknis-taiteellinen huippu, niin Mass Effect oli jotain aivan poikkeuksellista ilmestyessään lopuvuodesta 2007. Koko sen tuotantosuunnittelu on niin elokuvamaista enkä tarkoita jotakin nykypelien kaltaista loputonta välinäytösvirtaa. Lavastus, valaistus, puvustus, koko ilmiasu noudattelee elokuvien lakeja. Välinäytökset eivät nekään ole pelkkää passiivista katsomista kuten vaikkapa Uncharted-sarjassa (etenkin 4:ssä, jossa välinäytöksiä riittää kahdeksan tunnin edestä) vaan niihin osallistutaan roolipelaamalla Shepardia.

Mass Effect 3 yritti visuaalisesti jo liikaa pilkkomalla pelialueita pienemmäksi, jotta niihin saatiin sovitettua "näyttävämpää" grafiikkaa. Kun pelasin kolmosta sen ilmestyttyä, tuli sellainen tunne kuin elokuvasarjan pääkuvaaja olisi vaihdettu astetta tylsempään, minkä johdosta pelin ilme ei puhutellut enää samalla tavalla. Mutta ei sekään ole mitään verrattuna Mass Effect: Andromedaan, josta hiljattain julkaistut kuvat näyttävät kovin tutuilta. Siis kuin mistä tahansa nykyisestä ison budjetin kyberräiskinnästä. Jos jokin leimaa nykyisen konsolisukupolven pelejä, niin se, että ne kaikki näyttävät aivan samalta.

English summary: Mass Effect: Andromeda looks like Titanfall 2, Call of Duty: Infinite Warfare or any other hit game of today. Gone is the distinctive cinematic looks of the original Mass Effect trilogy in favor of current gen window dressing.

//Planeteer P

13 October 2016

Lara 20vee

Olen ollut Tomb Raider -fani 20 vuotta. Aina siitä saakka, kun pelin arvostelukappale möllötti postiboksissani erään suomalaisen mikrolehden toimituksessa. Toki tiesin pelistä aikaisemminkin ja suunnittelin sen ostamista alkuperäiselle julkaisualustalleen Sega Saturnille, minkä teinkin pari viikkoa myöhemmin. PC-versio oli vakuuttanut minut. No, tuo nyt oli aika pahasti vähätelty.

Muistan ajan, kun Lara oli sekä seksisymboli että vahva naishahmo.

Lyhyestä virsi kaunis eli lyhennettäköön Tomb Raider -pelihistoriani. Jokaista sarjan osaa olen pelannut ja pidin alkuperäisen kehitttäjän Core Designin peleistä osa osalta vähemmän. Ne alkoivat toistaa itseään, kunnes eväät olivat täysin elähtäneet, mikä kulminoitui PS2:n kammottavaan Angel of Darknessiin.

En tykännyt ajatuksesta, että iljettävät Gex-pelit kehittänyt Crystal Dynamics otti sarjan omakseen. Onneksi olin väärässä ja Legendin myötä Lara oli taas hengissä. Anniversary oli sekin ihan kiva, mutta Underworld jo väljähti. Tekniikka ja ajat olivat ajaneet pelisarjan ja Laran ohitse.

Crystal Dynamics elvytti Laran toistamiseen 2013. Paljon ehti tapahtua sitten ensimmäisten previkoiden, jotka kertoivat avoimen maailman selviytymisseikkailusta. Sitä ei saatu, mutta vimmainen, räkäinen ja raivokas Tomb Raider, melkein kuin Turkan Seitsemän veljestä. Siinä onkin edellisen konsolisukupolven suosikkipelini, jonka olen pelannut läpi eri alustoilla yhteensä liki kymmenen kertaa.

Ilmestyskirja Nyt! -hetki Laran vimmaisessa uudessa tulemisessa.

Rise of the Tomb Raider on yksi syy, miksi valitsin next gen -konsolikseni Xbox Onen PS4:n sijasta. Olihan peli Microsoftin oma vuoden yksinoikeudella. Ehkä vähän petyin, kun tärisevän käsivaralla kuvatun Laran oppivuoden jatkeeksi saatiinkin viimeisen päälle sliipattu seikkailu. Vähän kuin pienen budjetin yllätyshittileffa saisi 150 miljoonan budjetin jatko-osan, jossa mikään ei saa mennä vikaan.

Ei mikään oikeastaan mennytkään vikaan ja jo ensimmäinen läpipeluukerralla oli pakko vääntää 100%:n suoritus. Saman toistin pelin Xbox 360 -versiolla, jonka sain kaverilta joululahjaksi. Nyt molemmilla versioilla on kesken uudet läpipeluukerrat. Enkä voi pelata vähempää kuin 100% taaskaan. On se nuohoaminen kivaa, kun pelistä nauttii.

Maalämpölaakso on komea. Niin on pelikin.

No, tulipa sittenkin jaariteltua, kun alunperin oli tarkoitus vain kertoa Laran 20-vuotistaiteilijaljuhlan antimista. Square Enix on jo hyvän tovin rummuttanut Rise of the Tomb Raider: 20 Years Celebrationia, aivan kuin se olisi PS4-yksinoikeus. Anteeksi vain, mutta kokonaisuus on saatavilla sellaisenaan myös Xbox Onelle ja PC:lle. Pelimedian puolueellisuus on ottanut pattiin ennenkin, mutta Sonyn lauluja laulat, kun Sonyn leipiä syöt.

Eli katsotaanpa nyt tämä 20-vuotisjuhlapaketti, joka on saatavissa myös erikseen kympin pläjäyksenä. Croftin sukukartanoon sijoittuvassa Blood Linesissa komea Xbox One -peli onkin yhtäkkiä keskinkertaisine grafiikkoineen ja hävettävän yksinkertaisine pulmineen kuin köpöinen indie walking simulator, joita pleikkanelosen pelikirjasto on väärällään. Tekninen vaatimattomuus johtuu totta kai siitä, että Blood Lines tukee PS4:llä sen uutta VR-lelua. Peruspleikkarin vääntö kun ei riitä kovinkaan kummoisiin virtuaalivisioihin. Ja siitä sitten pitää muidenkin kärsiä.

Lara ja sen isä.

Myös Bloodlinesin dokumenttien ja reliikkien myötä kuoriutuva Laran vanhempien tarina on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Ääninäytteleminen on harmillisen kiusallista. Molemmissa uusissa Tomb Raidereissa Laran omakseen ottanut Camilla Luddington söpertää repliikkinsä kuin olisi vetänyt kourallisen rauhoittavia ennen äänityskoppiin menemistä.

Lara's Nightmare onkin jo loukkaus koko pelisarjaa kohtaan. Kurjaa piirteettömien ja ärsyttävästi mokeltavien epäkuolleiden lahtaamista Blood Linesin halvoissa kulisseissa. Osiossa ei ole mitään tolkun määrää. Ei, tekosyyksi ei kelpaa unien epäjohdonmukaisuus.

Pistää vihaksi, kun ajatteleekin, mitä kaikkea vuosijuhlan kunniaksi olisi voitu tehdä. Esimerkiksi uusia otatuksia Laran ja koko sarjan klassisista hetkistä. Mutta ei, kun pitää tehdä Sonyn ehdoilla kusista roskaa, jotta saadaan VR-vermeelle lisää hupipelattavaa. Sony ei ole kunniottanut sarjan perintöä lainkaan (vaikka pleikkarille sen varastikin viidennellä sukupolvella) vaan näki pelkän halvan rahastuksen raon. Kiitokset myös rikostovereille Nixxesille (toteutus) ja Square Enixille (julkaisu) näistä mahtavista 20-vuotiskarkeloista!

Haluan rahani takaisin, kiitos.

English summary: Rise of the Tomb Raider 20 years Celebration DLC sucks. Blood Lines and Lara's Nightmare are like bad PS4 indie games. Don't buy.

//Planeteer J

Suomeksi

Taitaa olla parasta muuttaa tämä vaatimaton peliblogi kaksikieliseksi. Kun tässä on tullut pelattua pelejä yli 30 vuotta, niin kirjoitettavaa on enemmän kuin paljon. Nyt kun aletaan iskeä tarinaa myös kotimaisella, niin eiköhän kynnys kirjoittaa sitä mitä mieleen tulee madallu.

A short notice to our English readers (are there any?). From now on this blog will also feature texts written in our native Finnish in addition to English entries.

Tämäkin on suomalainen mestariteos!

//Planeteers

13 July 2016

Is it really this boring in Boston?

I finally purchased Fallout 4 as I happened to find it from a bargain bin in a super market. I have had my doubts about it as every Bethesda RPG I have played have been so dire I haven't finished them, no matter how great they otherwise are.

I loved Fallout: New Vegas though, having completed it two times on different platforms. But it's not developed by Bethesda themselves but Obsidian Entertainment which practically is former Black Isle Studios, the creators of Fallout franchise. New Vegas brims their trademark black humor with absurd and crazy characters and situations. And lots of variety how to deal with the quests.

I have only played some hours of Fallout 4 but so far I haven't seen any humor, crazy characters, silly situations or variety in completing your tasks. I hope I'm proven wrong further along the way. I'll be back about the game later.

Meanwhile, meet Hannah, my character. I'm not using any mods as I want to have my achievements during my first playthrough.

After a quick tinkering of her features, Hannah was ready to step out.
Love the dirty black suit. It becomes her! Too bad the suit doesn't offer much in the way of protection.
10mm ammo is sparse so far. Too bad, I quite like this pistol more than any beam weapons.
I think Hannah won't join Brotherhood of Steel. They clash with her ideals.

12 June 2016

Review: Mirror's Edge Catalyst

When Mirror's Edge, developed by Swedish DICE, came out eight years ago it stirred a small revolution among players who craved for an alternative action game amidst all the repetitive shooters. Here we had an exhilarating free running presented in 1st perspective as the means of overpowering your obstacles, slickly presented in a dystopia painted in white instead of murky oppression. Indeed, a game like no other.

And there wasn't a game like it in eight long years it took to get players back in Faith's running shoes. Part prequel, part reboot, Mirror's Edge Catalyst may not cause a revolution anymore but one thing is for sure; there aren't any other games quite like it.


The original adrenaline-pumping action is there pretty much intact but the dystopian city of glass is now an open world experience, a kind of which is pretty much familiarized and standardized by Ubisoft. You can freely roam about the rooftops, running between story and side missions and other activities like different deliveries, dashes, collectibles and player-created time trials and caches.

The heart of the game is still Faith in motion, the freedom of expressing yourself through movement, getting that inimitable adrenaline rush when you run and chain different moves together, never (ideally) losing your focus as you zip atop clinical vistas of the plausible future not too far from our time. The playability becomes a second nature and you don't really need to think ahead controls.


When DICE introduced a grappling hook for Faith I feared it might be a wonder gadget making every other form of movement useless, like it did in Assassin's Creed Syndicate. Luckily it's not as you use it only in a few select spots and it never obscures Faith's nimble footwork.

The intuitive nature of motion extends to the combat which is melee only this time as you can't even pick up a gun. It's the most satisfying when you tackle foes from wall runs, jumps and other acrobatic moves but hand-to-hand without momentum also performs well, thanks to simple and slick controls. However you fight, it always feels and looks good. And you don't even need to challenge K-sec guards you come across as evading and running away is an option save for a couple of story moments.


The story won't win any awards but it keeps you motivated enough to progress through it instead of doing everything else first (I'm speaking of you again, Assassin's Creed Syndicate). I even encourage leaving most of the other stuff post-game as you can run freely without thinking of missions ahead. Even though cutscenes are extremely stylish and polished they are commendably sparse and don't interrupt the gameplay or drag on endlessly. Mirror's Edge Catalyst acknowledges it's a game first and not a movie wannabe.

The soul of Mirror's Edge is of course Faith and Catalyst treats her with love and respect. Last time she was a bit like a comic book character with only a little help from narrative. Don't get me wrong as I loved the cartoon cutscenes of the original game but in Catalyst, aided with an emotional performance capture and lifelike modeling, Faith emerges as a real person with strengths and vulnerabilities.



I played the game on Xbox One and thankfully a lot has changed since the closed beta. The image, even though "only" in 720p, is much cleaner, shadows are better defined, the draw distance is deeper and the frame rate is mostly perfect and steady 60fps. It doesn't come at the expense of the graphic quality though as the game is infallibly gorgeous. The sleek art design and architecture of the city of glass with reflecting and shiny surfaces can only be described as Nordic cool. Same goes for the music with throbbing bass and drums setting the pace.

For Mirror's Edge veteran Catalyst can be a bit easy as there are hardly any as devious movesets needed to be pulled off as before. Having said that, there are occasions requiring an acute and precise knowledge of what you're doing, especially towards the end of the game and some side missions have some clever environmental puzzle-platforming to perform. The runner vision with red pointers and shadowy reflection showing the potential way can be disabled and it's fun to try to play without it.

15 story missions are fine but I wouldn't have minded more side missions to delve into. As it is, aside the people needing deliveries or diversions to be made, the rooftops are sparse of population. Then again, they are rooftops which are mostly occupied by runners in the game's world. Mirror's Edge Catalyst may not be as groundbreaking as its iconic predecessor and it doesn't need to be. It's a fun, exhilarating and stylish action game nonetheless and indeed, a game quite like no other.

Verdict: Freedom of movement and cool looks. Run for it! 8.5/10

//Planeteer P

28 May 2016

"Let us now try and get our little grey cells to work..."


Based on a Agatha Christie's novel of the same name, The ABC Murders pits famous Belgian detective Hercule Poirot against an apparent serial killer who challenges Poirot for a deadly game of wits. As often is the case with Christie's novels, nothing isn't quite as it first seems like and The ABC Murders the game holds your attention tightly all the way to the unmasking of the culprit. Intrigue details, interrogations, observations, puzzles and jogging your little grey cells are all there, if rather rudimentarily presented but still strangely engaging.


The ABC Murders is audiovisually lacking for sure, with rather naive character models and stiff animations constantly interrupted by loading screens and the voice acting won't win any awards but these type of games are all but vanished by now. In 90's, the heyday of adventure and mystery games, ABC Murders would perhaps have drowned in the sea of mediocrity but these days it's its mediocrity which actually is refreshening. Any cerebral gamer should at least give the game a chance and who knows, maybe you'll be spiritually redeemed and seek out for games of similar ilk instead of the next big-budget movie-wannabe.

Verdict: visually maybe lacking but cerebrally engaging whodunnit

//Planeteer J

25 May 2016

Overjoyed

I saw someone asking is there any reason to play Blizzard Entertainment's new team-based online FPS Overwatch, like are there any real rewards apart from cosmetics. Well, no. Loot boxes you gain (or buy via microtransactions) contain victory poses, skins, voice lines, player icons and graffiti tags, nothing to enhance character abilities or your playing.


So, is there any reason to play Overwatch then? Yes. And then some. Why? Just for the fun of it. Yes, you read it right: Just for the fun of it!

These days when video games try to be more than they really are, fancying themselves as movies or something else falling in the self-deceiving category of "bigger than life", Blizzard reminds us all why we fell in love with video games in the first place. It's not for elaborate stories, flashy cut scenes or anything of the same ilk. Just for the pure fun and the sheer playability evoking that fun.


Add nothing short of perfect art design and flawless technical execution to the mix and Overwatch becomes the funniest and the most satisfying online shooter you'll ever come by with truckloads of personality and variety.

Verdict: Supercalifragilistic!

//planeteer P

23 May 2016

Nathan is a bit tired

So, Uncharted 4. A perfect 10 game? At least according to the reviews. But as with many "perfect 10" games, the truth is not out there. It's in the game.


I enjoyed the original Uncharted trilogy. I have played each installment through more than once. Uncharted 4 just doesn't feel right. It's not a bad game. It's a mediocre, linear, tired and boring action adventure. There just isn't any heart in it.

First of all, I must question why Victor Sullivan wasn't worthy enough to be Nathan's sidekick anymore? Sure, he's featured here and there but still. Instead Bruce Straley and Neil Druckmann, the duo who smoked Uncharted creator Amy Hennig out of Naughty Dog offices, have summoned out of a thin air Nathan's big brother Sam who has been never so much as hinted of before. Why? To give Troy Baker a starring role. And he delivers yet another pretentious and uninspired performance. He's been like that ever since he became a voice acting star. He was good before, mind you.

Now that I mentioned bad performances, I must mention Laura Bailey specially. She's not a black woman and it's insulting she tries to sound like one. She fails. It's the tone of the voice that's missing and her ham acting surely doesn't help things.

Cutscenes. All seven hours of them. All rendered in consistently flat lighting and dull direction showing no visual sense just drag on and on. Pointless dialogue and dire performances through wooden character models straight out of the uncanny valley really aren't worth of airtime they get. It's evident Naughty Dog love their own work as nothing's been edited.


When you eventually start skipping cutscenes, you'll realize how little of actual game there is and how boring that little is. All scenes drag and the repetitive and hopelessly linear nature of gameplay can't stand it. Naughty Dog has tried to spirit up things by borrowing elements from Metal Gear Solid 5 (tagging enemies) and both from old Tomb Raider games (most of the puzzle mechanics) and the new Tomb Raider series (grappling hook and other movement enhancing mechanics) but instead they should have kept things exciting and have some professional as narrative director to cut all the unnecessary bits - which there are lots.

Uncharted 4 was also supposed to be a graphic showcase but visually it's flat and uninspiring. Apparently Naughty Dog's engine can't render dynamic light sources, unlike Frostbite 3 or AnvilNext. Uncharted 4 pales in comparison to some graphically more advanced games, like Rise of the Tomb Raider, Assassin's Creed: Syndicate and Dragon Age Inquisition.

Spoilers: Nathan doesn't die. Nor Sam. It was just a marketing ploy, the title "Thief's end" and all that fuss about how it's hard to imagine Nathan Drake embarking on another journey ever after. Instead they create opportunities for dozens of sequels, starring either Nathan or Sam. Uncharted 4 isn't the end. It's only a beginning. But with Uncharted 4 getting perfect review scores, Naughty Dog surely aren't learning from its mistakes.

Verdict: Uncharted 4 makes a bad movie and a mediocre game.

//planeteer J

1 May 2016

Awkward Knight

I loaned Batman: Arkham Knight for Xbox One from the library so I decided to drop a few words about it. I have never been a fan of Rocksteady's critically-acclaimed Batman-series. I own both Asylum and City and have started playing them on several occasions but they haven't motivated me enough to spend any more time with them. I find them chunky and unintuitive to play.

Arkham Knight is no exception. It's clumsy, cumbersome and too somber for its own good. I get this feeling the game is playing me rather than I'm playing the game. The control scheme is overly complicated and indeed the game has to constantly remind of its functions on the screen, breaking any flow and immersion you wished for.

It's always raining in Gotham's eternal night.

Most of the time you really don't need to think about solutions to solve different situations as the game is always quick to tell you how to do it via showing necessary controls. You can turn off the hints but you can't turn off this HUD. Those occasions the batmobile is mandatorily called for get laughable proportions. Or how do you feel about platforming with the batmobile on rooftops? The same principle plagues the game throughout. It guides you by the hand and while you are seemingly free to roam, coining the game an open world experience can't hide its linear gameplay.

Batman: Arkham Knight further adamants the fact Arkham-series just isn't for me.

//Planeteer J