30 December 2016

That was the year that was 2016

Overwatch
Game of the Year
Best FPS
Best Multiplayer


Tänä vuonna ei ilmestynyt tarpeeksi hyviä yksinpelejä, että ne ansaitsisivat glooriaa vuoden pelinä. Niinpä ensimmäisen kerran The Lost Planetin historiassa moninpeli saa kyseisen kunnian. Overwatch on sellainen räiskintäpeli, että sitä pystyy pelaamaan, vaikka ei sietäisi CoDeja ja bäföjä (niin kuin allekirjoittaneet). Se ei niinkään vaadi yhden kusisen pikselin metsästämistä horisontista (köh, Battlefield 1, köh) vaan hyviä hoksottimia ja hahmon hallintaa. Hupia riittää joka kantilta katsottuna hullusta hahmogalleriasta täydelliseen pelattavuuteen. Taattuun Blizzard-tyyliin peli on totaalisen viimeistelty, mutta siitä huolimatta se ei ole muovinen ja persoonaton.

Oxenfree
Best narrative
Best story/script
Best voice acting


Oxenfreen luonnehtiminen pelkäksi kävelysimulaattoriksi olisi huutava vääryys. Se on nimittäin puhumissimulaattori. Runsas, valintoihin perustuva dialogi kuljettaa eteenpäin jännittävää ja pienimuotoista, vähän tieteisfiktionkin piirteitä saavaa kummitustarinaa. Käsikirjoitus ja dramaturgia sekä erinomainen ja luonteva ääninäytteleminen koko näyttelijäkööriltä on uskottavinta ja aidoimmalta kuulostavaa puhumisen mallintamista, jota peleissä on toistaiseksi kuultu. Oxenfreen nuoret hakevat sanoja, eivät muodosta täydellisiä lauseita ja puhuvat toistensa päälle. Uudelleenpeluuarvoa ropisee loppuratkaisun nyansseista ja joka pelikerralla kuulee paljon uutta dialogia, joka avaa uusia puolia hahmoista ja hylätyn sotilassaaren salaisuuksista.

Resident Evil 0 HD
Best remaster
Best Quotes: "I could shoot, you know."
"Hey Queenie, feast on this!"



Resident Evil 0 HD ei ole tässä luokassa niinkään remasteroinnin vuoksi, vaikka se erinomaista työtä onkin, vaan siksi, koska alkuperäinen peli on niin hyvä ja komea viidentoista vuoden jälkeenkin ilmestymisestään. Tai ehkä juuri siksi. Orgaaninen, upeisiin ja eläviin taustarenderointeihin sovitettu kokonaisuus, joka on sopivassa määrin jännitystä ja campia. Ja tietenkin Rebecca Chambers on ihku! Klassikkorepliikit tunnistaa siitä, että vaikka ne kuulisi lukemattomia kertoja, silti ne tuovat hymyn huulille yhä uudestaan. Näitä repliikkejä RE0:ssa on kiitettävästi. Resident Evil 0 jäikin sarjan parhaimmaksi peliksi. Nelosesta eteenpäin mentiin toimintalinjalle, joka ei tenhonnut enää samalla tavalla.


Xanadu Next
Best RPG


Johan pomppasi. Ai vuoden roolipeli on jokin 11 vuotta vanha aneemisen näköinen luolaseikkailu? Ehdottomasti niin. Joka iikkaa kosiskeleva, liian länsimaiseen makuun täsmähiottu Final Fantasy XV voi haistaa pitkät. Xanadu Nextiä on hauska pelata, kiitos erinomaisen ja simppelin pelattavuuden sekä itseselitteisen pelimekaniikan. Turhia kiemuroita ei ole muualla kuin syheröisimmissa luolissa, mutta niitäkin on ilo navigoida, koska tie kotiin löytyy aina ja kaikki tiet johtavat toisiinsa. Kun hahmo kehittyy, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata aiempiin luoliin koluamaan niiden viimeisetkin salaisuudet.

Diaries of a Spaceport Janitor
Best indie game


Tylsää toistoa vai elämäsimulaatio? Diaries of a Spaceport Janitor piirtää raadollisen ja surullisen kuvan duunarista, avaruusaseman siivoajasta. Pikkupetotyttö kärsii ailahtelevasta sukupuolesta ja ankean elämän oravanpyörästä. Syö, tee töitä ja mene nukkumaan. Sama kiertokulku kaikki yhdeksän päivää viikossa. Festivaalipäivä piristää hieman mieliä, kun kaduilla on paljon roskia poltettavaksi, kirjo erilaisia muukalaisia kiertää basaareja ja katumuusikot soittavat iloista musiikkia. Tällaisen indie-pelin pitääkin olla. Sellainen, jota ei voisi kuvitella kaupanhyllylle, mutta jossa on jotakin outoa imua.

Quantum Break
Award in audiovisual excellency


Vain Remedy osaa tehdä näin upealta näyttäviä ja kuulostavia pelejä. Samalla lailla kun Alan Wake oli edellisen sukupolven tunnelmallisimpia ja parhaimman näköisiä pelejä, Quantum Break on toteutukseltaan uuden sukupolven ehdoton kärkipeli. Siinä Naughty Dog ja kaikki muut tekniikoistaan tarpeettomasti kiitellyt pelinkehittäjät jäävät kauas taakse. Katsokaa nyt, mitä Remedy on tehnyt. Ei ihmishahmon mallintaminen uskottavasti näköjään olekaan niin vaikeaa, kuin se muille näyttää olevan. Paikoitellen pikseliversiot näyttelijöistä näyttävät erehdyttävästi videokuvalta, niin vakuuttavan näköistä Remedyn osaaminen on.

Pelinä Quantum Break nyt on vähän geneerinen suoja-ammuskelu, mutta niin on suurin osa muistakin (ja arvosteluissa kiitellymmistä) peleistä eikä se todellakaan ole lajityyppinsä huonommasta päästä. Päinvastoin. Elektroninen musiikki sähköistää tiivistä tunnelmaa entisestään ja luo täydellinen rytmiparin visuaaliselle puolelle. Myös näyttelijät ansaitsevat kiitoksensa, he ovat täysilla mukana eivätkä vain pokkaamassa ylimääräistä hilloa leipiensä päälle.


Mirror's Edge: Catalyst
Best soundtrack
Most underrated game


Mirror's Edge Catalystilla oli epäkiitollinen tehtävä. Alkuperäinen Mirror's Edge on niin kovan luokan kulttipeli, että sen jatko-osa olisi väkisinkin pettymys, ellei se tekisi suoranaisia ihmeitä. Eikä Catalyst tee ja onhan se vähän pettymys, mutta yhtä kaikki se on lisää sitä ihanaa liikkumisen vapautta, jonka Mirror's Edge esitteli maailmalle. Tarinasta ja tehtävistä viis, joskus se on vain ihan parhautta pelkästään juosta lasikaupungissa ilman mitään tavotteita, pelkästä liikkumisen (ja siksi myös pelattavuuden) ilosta. Mikään muu peli ei suo samaa liikunnallista ilmaisua ja jo se on syy arvostaa myös Mirror's Edge Catalystia. Ei siis todellakaan mikään pannukakku, jolle jokainen arvostelija antoi rivissä vitosta. Ja onhan tämä uudella tekniikalla muovattu Faith aika ihku. Musiikki jatkaa alkuperäisen linjoilla saman muusikon koskettimista ja syvältä sykkivä ääniraita siivittää Faithin viiletystä elähdyttävästi.

ReCore
Best new character
Most disappointing


Voi sitä pettymyksen määrää. Ensiksi esitellään mitä ihastuttavin pelihahmo. Kesakkoinen, pirteä-ääninen ja sisukas tyttönen Joule Adams. Pelikin on Joulen tavoin reipas ja näpsäkkä, hyvinkin retrohenkinen toimintahyppely. Voi auvoa! Tällaiseksi ReCoren kuvittelimmekin. Siinä sitä pelataan hymysuin, kunnes koittaa pelin viimeisen näytöksen aika. Pitkitettyä temppuhyppelyä ja loputonta energiaydinten grindaamista, että pääsee temppuhyppimään kaikki ne viisi kerrosta, jonka temppuhyppiminen käsittää (rautalankaa: sanan "temppuhyppiminen" toistaminen on tarkoituksellista asian korostamiseksi). Kun viimeinkin on tehnyt sen kaiken (itse asiassa niiden pallukoiden yletön grindaaminen on vielä ikävämpää), urakka palkitaan aivan surkealla ja lyhyellä animaatiolla. Tässäkö kiitos? Joule olisi ansainnut paremman pelin.

1 comment:

Anonymous said...

Hei, jos ole Pelaaja lehden sivustossa oleva Shunichiro niin kerronpa oman asiani ääninäyttely lakosta josta kommentoit.

Jos puhumme vaikka Mario tyylisistä tasoloikista, niin niisä ei tarvitse olla mitää "Oscarin tasoista" näytelyä ja tosi nimekeitä ääniä yms. peleissä jossa ei ääninäytelyä oikein tarvita. Kuten Zelda pelit. MUTTA, kun kysessä on kovin tarina ja hahmo painoteinen peli, niin tilanne muutuu. Jos sellinen peli olisi täysin mykä, niin se olisi tosi tylsää pelatavaa. Se että käytetään vaikka Troy Bakeria ja Nolan Northia paljon peleissä, on kyllä toistuvaa, mutta ehkä tähän vaikutaa se, että suuria videopeli ääninäytelijöitä ei ole vielä paljoa. Tilanne muutuu varmaan myöhemmin sitten, mutta tälläinen tilanne nyt on. Toisena juttuna on, että varmaan suuri syy miksi näitä kuulaan niin paljon on, kun itse pelikehittäjät valitsevat ääneet monesti. Voiko olla esim. Bakerin vika se, että hän on jossain pelissä mukana, etenkin jos hän ei aluksi edes hakenut kyseistä roolia olenkaan?

Pelejä ei toki ihan elokuviin voi rinastaa, mutta siihenkin pätee välillä 1 sama asia. Jos leffassa on Tom Cruise niin leffa myy. Jos ei, vaikka tarina olisi kuinka hyvä, niin ei ehkä vältämätä.

Loppu sanoiksi, jos ei jaksa kuunella samoja ääniä, niin vaihtaa pelin kielen (vaikka japaniin) tai sitten pelaa sen täysin mykänä ja jos vaikka elämönkumpanisi pitää ja kehuu Troy Bakeria, oletko heti "saisit hävetä"?