30 December 2016

That was the year that was 2016

Overwatch
Game of the Year
Best FPS
Best Multiplayer


Tänä vuonna ei ilmestynyt tarpeeksi hyviä yksinpelejä, että ne ansaitsisivat glooriaa vuoden pelinä. Niinpä ensimmäisen kerran The Lost Planetin historiassa moninpeli saa kyseisen kunnian. Overwatch on sellainen räiskintäpeli, että sitä pystyy pelaamaan, vaikka ei sietäisi CoDeja ja bäföjä (niin kuin allekirjoittaneet). Se ei niinkään vaadi yhden kusisen pikselin metsästämistä horisontista (köh, Battlefield 1, köh) vaan hyviä hoksottimia ja hahmon hallintaa. Hupia riittää joka kantilta katsottuna hullusta hahmogalleriasta täydelliseen pelattavuuteen. Taattuun Blizzard-tyyliin peli on totaalisen viimeistelty, mutta siitä huolimatta se ei ole muovinen ja persoonaton.

Oxenfree
Best narrative
Best story/script
Best voice acting


Oxenfreen luonnehtiminen pelkäksi kävelysimulaattoriksi olisi huutava vääryys. Se on nimittäin puhumissimulaattori. Runsas, valintoihin perustuva dialogi kuljettaa eteenpäin jännittävää ja pienimuotoista, vähän tieteisfiktionkin piirteitä saavaa kummitustarinaa. Käsikirjoitus ja dramaturgia sekä erinomainen ja luonteva ääninäytteleminen koko näyttelijäkööriltä on uskottavinta ja aidoimmalta kuulostavaa puhumisen mallintamista, jota peleissä on toistaiseksi kuultu. Oxenfreen nuoret hakevat sanoja, eivät muodosta täydellisiä lauseita ja puhuvat toistensa päälle. Uudelleenpeluuarvoa ropisee loppuratkaisun nyansseista ja joka pelikerralla kuulee paljon uutta dialogia, joka avaa uusia puolia hahmoista ja hylätyn sotilassaaren salaisuuksista.

Resident Evil 0 HD
Best remaster
Best Quotes: "I could shoot, you know."
"Hey Queenie, feast on this!"



Resident Evil 0 HD ei ole tässä luokassa niinkään remasteroinnin vuoksi, vaikka se erinomaista työtä onkin, vaan siksi, koska alkuperäinen peli on niin hyvä ja komea viidentoista vuoden jälkeenkin ilmestymisestään. Tai ehkä juuri siksi. Orgaaninen, upeisiin ja eläviin taustarenderointeihin sovitettu kokonaisuus, joka on sopivassa määrin jännitystä ja campia. Ja tietenkin Rebecca Chambers on ihku! Klassikkorepliikit tunnistaa siitä, että vaikka ne kuulisi lukemattomia kertoja, silti ne tuovat hymyn huulille yhä uudestaan. Näitä repliikkejä RE0:ssa on kiitettävästi. Resident Evil 0 jäikin sarjan parhaimmaksi peliksi. Nelosesta eteenpäin mentiin toimintalinjalle, joka ei tenhonnut enää samalla tavalla.


Xanadu Next
Best RPG


Johan pomppasi. Ai vuoden roolipeli on jokin 11 vuotta vanha aneemisen näköinen luolaseikkailu? Ehdottomasti niin. Joka iikkaa kosiskeleva, liian länsimaiseen makuun täsmähiottu Final Fantasy XV voi haistaa pitkät. Xanadu Nextiä on hauska pelata, kiitos erinomaisen ja simppelin pelattavuuden sekä itseselitteisen pelimekaniikan. Turhia kiemuroita ei ole muualla kuin syheröisimmissa luolissa, mutta niitäkin on ilo navigoida, koska tie kotiin löytyy aina ja kaikki tiet johtavat toisiinsa. Kun hahmo kehittyy, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata aiempiin luoliin koluamaan niiden viimeisetkin salaisuudet.

Diaries of a Spaceport Janitor
Best indie game


Tylsää toistoa vai elämäsimulaatio? Diaries of a Spaceport Janitor piirtää raadollisen ja surullisen kuvan duunarista, avaruusaseman siivoajasta. Pikkupetotyttö kärsii ailahtelevasta sukupuolesta ja ankean elämän oravanpyörästä. Syö, tee töitä ja mene nukkumaan. Sama kiertokulku kaikki yhdeksän päivää viikossa. Festivaalipäivä piristää hieman mieliä, kun kaduilla on paljon roskia poltettavaksi, kirjo erilaisia muukalaisia kiertää basaareja ja katumuusikot soittavat iloista musiikkia. Tällaisen indie-pelin pitääkin olla. Sellainen, jota ei voisi kuvitella kaupanhyllylle, mutta jossa on jotakin outoa imua.

Quantum Break
Award in audiovisual excellency


Vain Remedy osaa tehdä näin upealta näyttäviä ja kuulostavia pelejä. Samalla lailla kun Alan Wake oli edellisen sukupolven tunnelmallisimpia ja parhaimman näköisiä pelejä, Quantum Break on toteutukseltaan uuden sukupolven ehdoton kärkipeli. Siinä Naughty Dog ja kaikki muut tekniikoistaan tarpeettomasti kiitellyt pelinkehittäjät jäävät kauas taakse. Katsokaa nyt, mitä Remedy on tehnyt. Ei ihmishahmon mallintaminen uskottavasti näköjään olekaan niin vaikeaa, kuin se muille näyttää olevan. Paikoitellen pikseliversiot näyttelijöistä näyttävät erehdyttävästi videokuvalta, niin vakuuttavan näköistä Remedyn osaaminen on.

Pelinä Quantum Break nyt on vähän geneerinen suoja-ammuskelu, mutta niin on suurin osa muistakin (ja arvosteluissa kiitellymmistä) peleistä eikä se todellakaan ole lajityyppinsä huonommasta päästä. Päinvastoin. Elektroninen musiikki sähköistää tiivistä tunnelmaa entisestään ja luo täydellinen rytmiparin visuaaliselle puolelle. Myös näyttelijät ansaitsevat kiitoksensa, he ovat täysilla mukana eivätkä vain pokkaamassa ylimääräistä hilloa leipiensä päälle.


Mirror's Edge: Catalyst
Best soundtrack
Most underrated game


Mirror's Edge Catalystilla oli epäkiitollinen tehtävä. Alkuperäinen Mirror's Edge on niin kovan luokan kulttipeli, että sen jatko-osa olisi väkisinkin pettymys, ellei se tekisi suoranaisia ihmeitä. Eikä Catalyst tee ja onhan se vähän pettymys, mutta yhtä kaikki se on lisää sitä ihanaa liikkumisen vapautta, jonka Mirror's Edge esitteli maailmalle. Tarinasta ja tehtävistä viis, joskus se on vain ihan parhautta pelkästään juosta lasikaupungissa ilman mitään tavotteita, pelkästä liikkumisen (ja siksi myös pelattavuuden) ilosta. Mikään muu peli ei suo samaa liikunnallista ilmaisua ja jo se on syy arvostaa myös Mirror's Edge Catalystia. Ei siis todellakaan mikään pannukakku, jolle jokainen arvostelija antoi rivissä vitosta. Ja onhan tämä uudella tekniikalla muovattu Faith aika ihku. Musiikki jatkaa alkuperäisen linjoilla saman muusikon koskettimista ja syvältä sykkivä ääniraita siivittää Faithin viiletystä elähdyttävästi.

ReCore
Best new character
Most disappointing


Voi sitä pettymyksen määrää. Ensiksi esitellään mitä ihastuttavin pelihahmo. Kesakkoinen, pirteä-ääninen ja sisukas tyttönen Joule Adams. Pelikin on Joulen tavoin reipas ja näpsäkkä, hyvinkin retrohenkinen toimintahyppely. Voi auvoa! Tällaiseksi ReCoren kuvittelimmekin. Siinä sitä pelataan hymysuin, kunnes koittaa pelin viimeisen näytöksen aika. Pitkitettyä temppuhyppelyä ja loputonta energiaydinten grindaamista, että pääsee temppuhyppimään kaikki ne viisi kerrosta, jonka temppuhyppiminen käsittää (rautalankaa: sanan "temppuhyppiminen" toistaminen on tarkoituksellista asian korostamiseksi). Kun viimeinkin on tehnyt sen kaiken (itse asiassa niiden pallukoiden yletön grindaaminen on vielä ikävämpää), urakka palkitaan aivan surkealla ja lyhyellä animaatiolla. Tässäkö kiitos? Joule olisi ansainnut paremman pelin.

23 December 2016

The Technomancer, jöötiä vai jautaa?

Pelimedia ei ole reilu. Hyvät pisteet on järjestään varattu hypetetyille AAA-peleille, vaikka ne eivät niitä ansaitsikaan ja pienemmät julkaisut saavat automaattisesti huonot arvostelut, vaikka olisivat lajityypissään AAA-vastineitaan oikeasti parempia. Yksi tällaisista on ranskalaisen Spidersin tieteisrooliseikkailu The Technomancer. Metacritic-keskiarvo 60, kotimaisista muun muassa Pelaaja-lehdessä vitonen ja Konsoli.finissä kolme tähteä eli kutonen.

Vertauksen vuoksi pelimedian palvoma, kymmeniä palkintoja pokannut Witcher 3, Metacritic-keskiarvo 93, Pelaaja-lahdessä 9. Minulta Witcher 3 jäi kesken, sillä se oli mielestäni yksinkertaisesti keskieurooppalaisen keskinkertainen ja tylsä. The Techomancerin taas pelasin läpi. Kumpi on siis minun mielestäni parempi peli?

Lavastussuunnittelu on paikoitellen ehkä tutunomaista, mutta hienoa yhtä kaikki.

Tällä en nyt tarkoita, että suosin automaattisesti pienempiä julkaisuja isojen ohitse. Esimerkiksi Dragon Age: Inquisitionin olen pelannut läpi useamman kerran ja se oli mielestäni vuoden 2014 paras peli. Kyse ei siis ole pelien tuotantokustannusten koosta vaan lahjomattomasta laadusta. Pienempiä pelejä ei pelimediassa kuitenkaan koskaan tunnusteta laadukkaiksi isompien pelien kustannuksella. Aivan kuin se olisi jotenkin pois niiltä. Päinvastoin. Perusteettoman kurjat pisteet voi pahimmillaan kaataa pienen kehittäjän. "Ei me julkaista tätä teidän peliä, kun edellinen tuotoksenne sai vain kutosta."

Peliarvostelijoilla pitäisi olla vastuu ja selkärankaa tunnustaa tosiasiat. Ei se mainetta lokaa, jos joskus myöntäisi pienemmän budjetin ja huonommin markkinoidun pelin hyväksi. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää uskottavuudelle. En olekaan vuosiin uskonut isojen pelisivustojen tai lehtien peliarvosteluja ja niiden rehellisyyttä.

Zacharias Mancerin ulkonäköön ei ole paljon muuttujia, mutta kyllä kaverista silti tarpeeksi omanlaisensa saa.

Onko The Technomancer sitten oikeasti niin kurja peli? Ensinnäkin, mikä ihmeen The Technomancer? Never heard, sanoisivat useimmat. Kyseessä on ranskalaisen pelinkehittäjän Mars-sarjan toinen osa, toimintaroolipeli, joka sijoittuu hamaan tulevaisuuteen punaiselle planeetalle. Sarjan edellinen osa, Mars: War Logs, ilmestyi kolme vuotta sitten PC:lle, Xbox 360:lle ja PS3:lle. The Techomancerin niukassa markkinoinnissa Marsin sotapäiväkirjoja ei liiemmin mainittu, liekö sen saaman keskinkertaisen kriitikkovastaanoton vuoksi (niinpä niin), mutta pelit tapahtuvat samaan aikaan ja osa tapahtumista risteää keskenään.

Spiders on kieltämättä vähän hullu. Kengännauhabudjetilla he ovat lähteneet haastamaan toimintaroolipelien isoja nimiä julkaisemmalla The Technomancerin ihan fyysisestikin saatavana. Pelissä on varmaan vielä pienempi budjetti kuin edeltäjässään Mars: War Logsissa ja sitä seuranneessa fantasiaropessa Bound by Flamessa, sillä The Technomancerissa ei juuri ole näyttäviä animaatiojaksoja tai muita isojen pelien tunnusmerkkejä. Spidersilla ei olekaan mitään toivoa saavuttaa samaa miljoonayleisöä kuin BioWare tai Bethesda, ja heidän pelejään on helppo ilkkua juurikin pienen budjetin ja sen näkymisen vuoksi, mutta Spidersilla on faninsa. Minä olen yksi heistä.

Kaunis, viekas ja uskollinen. Nieshan valitsin oman Zachini kumppaniksi.

Steamissa voivotellaan paljon, millainen The technomancer olisikaan voinut olla isommalla budjetilla. Yksi asia on varma. Siinä ei olisi enää sitä samaa karua karismaa. Aloitetaan nyt sitten siitä, missä pieni budjetti tuntuu. Se näkyy tapahtumapaikkojen vähyydessä ja tapahtumien kierrättämisessä niiden välillä. Toinen silmiinpistävä huomio on niukka tarinankerronta, mikä on varmasti vieroittanut välinpitämättömiä AAA-voideltuja arvostelijoita.Tarinallisesti hyvinkin tärkeät tapahtumat putoilevat miltei huomaamattomasti puhuvien päiden papattaessa paikoitellen liian pitkää dialogia.

Mutta sitten riittääkin niitä asioita, mitkä The Technomancer tekee paremmin kuin monet nimekkäämmät lajityyppinsä edustajat ja joista nämä voisivat ottaa oppia. Taistelumekaniikka on selkeästi parasta, mitä toimintaroolipeleissä on nähty. Kolmen lähitaistelutyylin ja niitä täydentävän teknovelhouden välillä voi vaihtaa lennosta ja kunkin tyylin hyökkäykset sujahtelevat luontevasti. Oman pelityylinsä löytää taatusti kontrollien ja kykypuiden mukaan. Warrior ja rogue -kykypuiden väistävä kuperkeikka toimii ns. dodge cancelina, jolla voi keskeyttää ihan minkä tahansa tekemisensa. Paljon tutumpaa japanilaisista toimintapeleistä kuin roolipeleistä ja toimii kuin unelma.

Muutamia graafisia glitchejä peliin on unohtunut. Tämän nätin kauppiastytön hampaat liikahtelevat suussa kuin huonosti istuvat tekarit. Oudosti söpöä.

Pelin sankarin, teknovelho Zacharias Mancerin, sekä hänen taistelutovereidensa välinen synergia on toteutettu erinomaisesti. Vaikka varsinaisessa taisteluryhmässä voi kerrallaan olla mukana vain kaksi hahmoa, koko poppoo seuraa mukana reissuissa, jotka taittuvat mekaanikkotyttö Amelian ohjastamalla maasturilla. Heillä on aina sanottavaa kulloisestakin pääjuonen tehtävästä ennen sitä ja sen jälkeen maasturin lauteilla. Hahmoilla on myös toistuva osuutensa tarinan kaaressa eivätkä he tunnu irrallisilta tuttavuuksilta.

Ison budjetin viihdettä hakevat varmasti nauravat The Technomancerille, mutta ne, jotka arvostavat itse peliä ja pelillisiä oivalluksia eivätkä niinkään välitä kuorrututuksesta, saattavat löytää siitä mieluisaa pelattavaa tuntikymmenien ajaksi. Itselläni läpipeluuseen kului varmaan piirun verran päälle 70 tuntia, kun Xbox Onen raksuttamasta peliaikamittarista karsii pois pausessa idlatun ajan.

//Planeteer J

3 December 2016

Ääninäyttely ratkaisee sittenkin

Menimmepä sitten ostamaan pleikkanelosen, kun mustana perjantaina sattui olemaan ihan ookoo tarjous. Pitihän siihen jokin pelikin napata mukaan, epäonneksi näppeihin tarttui Uncharted 4, kun oli sekin hyvässä tarjouksessa. Kaverilla oli tullut aiemmin pelattua. Ei napannut silloin eikä nytkään. Olisi pitänyt valita paremmin.

Edellinen peli, jossa oli pakko vaihtaa englanninkielinen ääniraita pois (jos mukaan ei lasketa japanilaisia pelejä, joissa originaali ääniraita on aina must), oli venäläistä alkuperää oleva toimintaseikkailu Blades of Time. Englanninkielinen dubbaus teki päähahmo Ayumista surkean nyhverön, joten originaali venäjäraita päälle ja heti pelasi paremmin. Ayumista tuli leuhka bitch, niin kuin hahmon pitääkin olla.

Unchartedista tuli siis toinen länsimainen peli, jossa näin sitten kävi. Troy Bakerin suoritus Nathan Draken veljenä on niin kusipäisen omahyväinen, ettei sitä kerta kaikkiaan kestänyt kuunnella paria tasoa enempää. Alkuvalikosta korvaavaksi puhekieleksi valikoitui ranska, ja johan meno parani. Uusi kieli toi jopa vähän ranskalaisten veijarikomedioiden henkeä piristämään muuten niin totaalisen umpitylsää ja täysin pieleen rytmitettyä peliä, mutta siitä tuonnempana.


English summary: Troy Baker's performance as Nathan's brother Sam is so smug and self-satisfied we had to change the game's spoken language. French sounds nice and brings much needed spirit to otherwise so dull game.